Romaanin alussa on omistuskirjoitus: ”Heille, joille hiljaisuus on helpoin tie”. Toisesta maailmansodasta on kirjoitettu hyllykilometreittäin. Silti yhä meillä on tabuja, joista on vaikea puhua tai kirjoittaa. Sota koskettaa syvään ja pitkään, jokaista meistä. Psykoterapeutti Pirkko Siltala muistuttaa meitä vaikenemisen taakasta: ”Se mikä ei tule yhdessä jaetuksi, se tulee jonkun kannettavaksi, taakkasiirtymäksi”. Unohtaminen on ensiapua, jakaminen toipumista. Kun kaikki on mennyt rikki, on aloitettava jotakin aivan uutta, aivan alusta. Taakseen ei voi katsoa. Viimeiset voimat on kohdistettava seuraavan askeleeseen, pois menneestä.

Kinnunen on lisännyt romaaninsa alaotsikoksi sanan ’vaellusromaani’. Sitä romaani todella on: kärsimysreitti ja siirtymäriitti, jota viisi naista jalan vaeltaa, 618 kilometriä. Vaelluksen eväinä pelko, häpeä, suru, kärsimys, kipu, nälkä, kylmä, epäoikeudenmukaisuus, väkivallan uhka, kuoleman pelko.

Kirjallisuudessa usein miehet ovat vaeltaneet paikasta toiseen, joko kristittyinä tai donquijoteina. Naisten osa sodassa, sen kokijana ansaitsee paikkansa kirjallisuudessamme. Myös niiden naisten, jotka häpäistiin sodan jälkeen. Hiusten poisleikkaaminen on ollut tapa, jolla naiset on merkitty. Monenlaista nöyryytystä ja väkivaltaa naiset saivat kokea. Kinnunen ei mässäile väkivallalla, vaan kuvaa sitä viisaasti sivusta. Naiset vaeltavat läpi poltettujen kylien, tuhottujen kotien. Vastapainoksi toukokuun luonto nousee lupaukseksi uudesta, sittenkin jatkuvasta elämästä.

Kuin huomaamatta Kinnunen käy dialogia Linnan kanssa. Kun sodassa miehillä oli saappaat, oli naisilla paperikengät. Kun miehillä on manttelit, naisilla ohuita sillamekkoja laukuissaan. Vain päähenkilö Irene kulkee minkkiturkissaan. Sota synnyttää sattumia, yhdisti eri taustoista lähteviä ihmisiä. Romaanin viisi naista ovat jokainen omanlaisensa, oman tiensä kulkijoita. Sodan tuntemattomat naiset.

Ihailen Kinnusen taitoa luottaa lukijaan. Kaikkea ei tarvitse selittää auki, teksti hengittää. Silloinkin, kun teema kulkee syvällä, rankkana. Elämä on aina hetkiä, siirtymää, sirpaleita. Historian taitekohdissa aika on erityisen tiheää.

Ei kertonut katuvansa –romaani sisältää valtavia teemoja. Komeasti se herättää huikeita kysymyksiä. Kuka meistä osaa ennustaa kohtalonsa? Kuka sen ensimmäisen kiven voi heittää? Kuka selviää elämästään virheittä? Ja päättäjät ratkaisevat kansan elämästä, mikä silloin on yksilön vastuu? Miten valitset, kenen joukoissa seisot, jos joukot vaihtuvat kesken sotaa? Onko rakkauden etsintä väärin? Millaista on syntyä ’väärän rakkauden’ hedelmänä?

Veijo Meri on kuvannut sodan absurditeettia vakuuttavasti. Nykyihmisen on vaikea muistaa, että  vuosina 1883-1986 irtolaisiksi määriteltiin ’työtä vieroksuvat sekä huonomaineiset vaeltelevat’ henkilöt. Irtolaislainsäädäntö kumottiin vasta 1987. Sodan jälkeen moni nainen jäi työttömäksi, koska sodasta kotiutetuille miehille tarvittiin työpaikkoja. Raitiovaunujen kuljettajat siirrettiin rahastajiksi – pienemmälle palkalle jne. Osa naisista houtui kodittomuutensa vuoksi vankilaan irtolaislainsäädännön perusteella. Kun kaikki on menetetty, jää vain vaeltaminen. Askel askeleelta. Jotakin uutta, tuntematonta kohti.

***
Isäni kuolemasta tuli tuli 1.9.2020 kuluneeksi kaksi vuotta. Isäni (synt. 1923) sota on ohi. Meille seuraaville sukupolville riittää vielä pohdittavaa.