Kyllä me sitten siinä ruokaa laittaessamme halasimmekin, uups. Ihan vahingossa. Näinä koskemattomuuden aikoina. Tunsin valtaisaa onnea siinä tyttären kainalossa, ah!

Me kun olemme kaikki, minä ja lapseni, innokkaita halailemaan ja taputtelemaan toisiamme. Ekan eroni jälkeen jäin kolmen melko pienen lapsen kanssa yksin ja työttömäksikin joksikin aikaa. Se oli ankaraa, mutta onneksi isäni muutti naapuriin. - Meillä on isä sisäkkönä, huutelivat lapset nauraen, kun isäni auttoi meitä.

Kun aamuisin lähdin duuniin, tuli faija naapurista meille. Hän tarkisti, että lapset lähtivät ajoissa kouluun, raivasi keittiön, vei roskat ja sijasi vuoteet. Koetin mutista, että lasten pitää oppia nuo hommat myös. Hän hymyili ja vastasi: - Mutta kun minulla on nyt tätä aikaa tässä.

Hän meni päiväksi omalle puolelleen ja palasi taas iltapäivällä vastaanottamaan lapset koulusta. Kun tulin töistä, koetti hän livahtaa. - Eikun nyt jäät syömään kanssamme! Ja kun oli syönyt, halailimme ja taputtelimme hänet kotiinsa.

- Ukki asuu yksin, jos me emme halaa ja taputtele häntä, häneen ei koskaan kukaan koske, sanoin lapsilleni. Isäni, lasteni ukki, eli 95-vuotiaaksi. Loppuun saakka sain silitellä, hänen hengityksensä pysähtyi klo 03.15. Uskon kosketuksen voimaan, todella. Käsiemme kautta olemme toisillemme, enemmän, olemme läsnä.

Aurinko lämmittää raudankin, paistaa porttien läpi. Käsiimme, jotka muistavat.