Sydän hakkaa niin ettei rinnassa tahdo pysyä, jalat ovat heikotuksen vuoksi mennä alta. Olo kuin leijuisi puolivälissä elämää. Kyse ei ole rakastumisesta, vaan keski-ikäisen naisen joka kuukautisesta olosta. Toisilla jopa joka viikkoisesta.
 
Tuula-Liina Variksen uusin romaani Irma alkaa matkakertomuksella. Kaksi naista ja yksi mies ovat vierailulla juuri vapautuneessa Baltiassa vuonna 1991. Koko matkan ajan Irmaa vaivaa kerrassaan ankara kuukautisvuoto. Matkasta tulee yksityinen painajainen, matka pimeyden ytimeen. Terveyssiteitä ei saa mistään, saniteettitiloja ei joko ole tai ne ovat omaa kammottavaa luokkaansa.
 
Irma koettaa keskittyä matkaan, jolle kukaan ei tunnu halunneen, vähiten oppaana toiminut nainen. Vapaus on suhteellista heille kaikille. Irma pohtii vuotojaan myös loppupuolella kirjaa: kärsikö hän turhaan, miksei osannut vaatia lääkkeitä vaivaansa? Kohdun poisto oli lopulta helpottanut Irman elämää.
 
Näitä samoja teemoja pohtii turhan moni. Kohdunpoistoja on vähennetty, niissä on riskinsä ja ennen kaikkea: ne tulevat yhteiskunnalle kalliiksi. Lääkkeetkään eivät auta kaikkia, hormoonitasapaino on herkkää. Ylimääräiset hormoonitko kasvattavat naisten kohtuihin polyyppeja ja kystoja lasten sijaan? Naisen elämä on ei ole fyysisesti niin raskasta kuin vielä sata vuotta sitten, kuukautisetkin kestävät pidempään. Elämäkö muka helpompaa?
 
- Miksi ihmeessä kirjassa keskitytään kuvaamaan kuukautisia, huomaan pohtivani. - Miksi ei, löytyväthän muutkin kehon eritteet kirjallisuudesta, päättelen. Paula Havaste kirjoittaa Kymmenen onnen Annassa naisen elämästä ja myös naisen fysiologiasta, kuukautisista ja raskauksista. Niin hurmioitunutta imetyksen kuvausta kuin Havasteen Annassa ei kirjallisuudesta helposti löydä! Jotain kuvaa ajastamme sekin, että seksiä ja pornoa ei voi välttää, mutta naisen ruumiin toiminnot hätkädyttävät yhä.
 
Menin lääkäriin. Hemoglobiinini oli pudonnut 158:sta 103:een kahdessa viikossa. Nyt saa 'verenluovutus' riittää! Käynti erikoislääkärillä kesti tunnin. En tiennytkään heillä olevan niin paljon erilaisia laitteita ja mahdollisuuksia  erilaisiin toimenpiteisiin jo vastaanotolla.

Lääkärin kirjoittaessa lausuntoaan katseeni kiersi vastaanottohuonetta: tutkimuspöytä, metallisia työkaluja, roskakorissa verisiä papereita, tietokone, printteri ja ultraäänilaite, jonka vieressä ... lepäsi siivoojalta unohtunut kirjava pölyhuisku. Tyrskähdin ja helpottuneena hihkaisin lääkärille: - Tuota et sentään minua hoitaessasi tarvinnut!