Kiipeän jyrkkää ja lohkareista kalliota ylöspäin. Jaloissani on tukevat gore-tex -jalkineet, ne suojaavat jalkani hyvin ja estävät mainiosti lipsumisia ja kaatumisia. Korkealla taivaalla lämmittää oranssi syksyinen aurinko, tuulee kohtalaisesti kaakosta. Tämä on minun yksityinen reittini, maastoni ja piilopaikkani. Olen taas kapuamassa tuulensuojaan.

Minulle on useaan otteeeseen todettu, että sinä se olet vahva ihminen. Joka kerta pelästyn lausuntoa, en tahdo luoda itsestäni sellaista kuvaa. Sikäli se on totta, että vaikka miten tuuli minua riepottelisi, huojun ja heilun, mutta en katoa, en lakkaa olemasta noin vaan. Olen juureva ihminen, minulla on vastuita, olen kolmen lapsen äiti. Se neljäskin oli, mutta ei raukka saanut kasvaa, koska olisi tappanut minut. Lupaa kysymättä valitsivat minut lapsen sijaan. Jos tuo pikkuruinen, joka minulle iloisesti ultraäänikuvassa vilkutti, olisi saanut jatkaa elämäänsä kohtuni ulkopuolella, olisimme kuolleet ehkä molemmat. Minulla oli jo puoli litraa verta sisässäni, revenneistä sisuksistani valunutta.

Ihmettelivät rauhallisuuttani ennen leikkausta. Sanoin olevani onnekas, minullahan on jo yksi lapsi. Moni ei saa sitäkään, vaikka tahtoisi. Helppoa lapsesta luopuminen ei silti ollut. Koko yön kuulin korvissani vauvan lohdutonta itkua, vaikka Naistenklinikalla vastasyntyneet ovat pari kerrosta ylempänä. Suremista ei helpottanut sekään, että lapsen isälle tapahtuma oli niin suuri shokki, että hän kieltäytyi täysin puhumasta siitä - kenenkään kanssa. Hän tajusi miten lähellä kuolemaa olin ollut.

Kaksi vuotta tämän jälkeen syntyi Kakkonen ja siitä taas kahden vuoden päästä Kolmonen. Siinä välissä kuolivat toiselta puolelta isoisä ja toiselta puolelta isoäiti ja lapsen isä sairastui erittäin vakavasti, loppuelämäkseen. Kuoleman läheisyys kiinnittää ihmisen elämään lujemmin - tai sitten saa pelkäämään enemmän. Minä valitsin Elämän. Olen äiti, minua tarvitaan, en voi luovuttaa Kuolemalle ketään - ainakaan helpolla. Vähiten itseäni.

Blogistaniassa vyöryneen persoonallisuustestin http://persoonablogi.blogoslavia.com/ mukaan olen ENFP (extrovertti-intuitiivinen-tunteva-spontaani). Näin oli tänään. Toisinaan analyyttinen, tarkkaileva puoleni on noussut esiin enemmän ja lopputulos on ollut toinen. Tänään tämä tulos tuntuu sietämättömältä taakalta. On raskasta olla tunteva ja extrovertti - ja prkl - elää ilman Kumppania.

Kituutin eilisen päivän elämäni krapulassa. Oli siinä Ykkösellä naurussa pitelemistä. Älkää hyvät ihmiset, opetelko syömään rapuja perisvenskaniaaniseen tyyliin! Sumffrarallatiralla och skååååål! Herregyyd, eihän sitä kestä Erik eikä Erkki. Ja kun elämä alkoi klo 18:n (kyllä!!!) jälkeen voittaa, iski hellyyden kaipuu. Sviddu, mihin sylliin mie sitten kiipeen? Isäni syli on edelleen avoinna ja teini-ikäisen lapset halaavat minua jokapäiväisesti (siis sisätiloissa, piilossa katseilta ;o), mutta...

Sanotaan, ettei sellaista osaa kaivata, josta ei tiedä. Olen hemmetin onnellinen ihminen siinä, että olen saanut osakseni rutkasti rakkautta. Siispä osaan kaivata sitä. Mutta voiko sen varaan rakentaa elämänsä? Siis toisen varaan? Ei voi. Siksi minulla on päässäni tuulisuoja. Sinne voin aina mennä, siellä on aina lohtu, siellä on aina turva. Sieltä voi suojasta tirkistella maailman menoja, siellä voi sulkea silmänsä ja antaa maailman mennä menojaan.

Ja paskat mulla mitään gore-texejä ole, ikivanhat lenkkarit vaan. Ehkä jonain päivänä on. Ehkä jonain päivänä heitän kengät huitsinhittuun ja kuljen avojaloin. Ehkä.