<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Lemahtavaa roskapussia raahatessa

illan tympeässä hämäryydessä

se iskee takaapäin, varoittamatta,

varkaana vaurauden pöydässä.

Se lyö lujaa, lamaannuttavan iskun.

Polvilleni putoan, kesken matkan.

Huohotan ja niistän ajatukset sisääni.

Parempi vain olla kuin ei olisikaan.

Pelko on mahakas matkalainen, ei

se väistä, se polut ja kujat täyttää,

mielen arkistokirstut ja salalokerot,

reitit ja väylät hallitsee, sanaton isku.

Pelko, yksi ainoa harha-askel, ja siinä

se pyyhkäisi jalat alta ja pudotti alleen.

Mistä se tänne löysi, kettuko kuiskasi,

susi supisi vai vanha varis viittilöi?

Sukuni raakkuva rasite, isoisän höyry,

isoäidin haamu ja äidin hapertuva käsi,

aidan raoista kaikki kurkotellen kohti

yhtä ainoaa, samanlaista, pelokasta, minua.

                           *                           *                       *

Minä uskon, että pelko periytyy. Tapamme olla turvattomina tässä maailmassa on opittua, kuten turvallisuuskin. Kuinka turvaton opettaa turvallisuutta toiselle turvattomalle? Ainakin jakamalla kokemuksensa.

Kesken kaiken, selittämättä, toisinaan, meihin iskeytyy pelko. Ei se kysy aikaa, ei paikkaa. Pelko putoaa yllemme kuin vanha, tuttu vaate, solahtaa harteille ja painaa tonnin. Sellaisessa tilanteessa minä toivon, että jokainen voisi joskus sanoa: - minua pelottaa. Ilman selityksiä. Ilman hämmennystä.

Haluaisin päästä jo roskapussistani eroon. Taidan hakea minut sisään, karistaa tonnin vaatteen harteiltani ja sanoa: - Ei hätää, sehän on vanha tuttu, pelko se vain on. Se on kohdattu ennenkin. Tule tänne syliin, pyyhitään pelko tietensä.