Olen elämäni kuluessa joutunut pohtimaan lääketieteen ja lääkäreiden asemaa yhteiskunnallisena vaikuttajana. Räikeimpiä tapauksia on helppo nähdä historian valossa, jälkikäteen. Mielenterveyspotilaiden - siis naispuolisten! - pakkosterilointia sotien jälkeen on hämmästelty viime aikoina.

Nykyinen vanhustenhoito pakkopillereineen kauhistuttaa, mutta on samaan aikaan yhteiskunnallisesti hyväksyttävää. Mielenterveyspotilaat putoavat vuosi toisensa jälkeen yhä vähemmälle hoidolle. Nuorisosta voidaan jättää jokin ikäluokka, 17-vuotiaat, hoitoa vaille. Jne.

Ensimmäisen kerran kapinoin ankarasti Kolmosta odottaessani. Yhteiskunnan järjestämässä ns. rutiiniseulonnassa jäin 31-vuotiaana monisynnyttäjänä nalkkiin. Kolmosessa saattaa olla jotain häikkää, sanoivat. Tarjosivat ilmaisia lisätutkimuksia. Olin raivoissani. Mitä se kenellekkään kuuluu, kuka ja mikä vatsassani kasvaa!

Mietin yön yli ja suostuin. Tarjolla oli kaksi vaihtoehtoa. Semmoinen, jossa keskenmenon riski oli suurempi, mutta tulos nopeampi. Toinen oli tuloksiltaan hitaampi, mutta vauvalle turvallisempi. Mutta vähemmän aikaa mahdolliseen raskauden keskeytykseen. Siis keskeytykseen, haloo, minä haluan tämän lapsen!

Samaan aikaan oli Newsweekissä juttu, jossa kerrottiin valitsemani vaihtoehdon riskeistä. Otin lehden mukaani Naistenklinikalle. Juttu oli tietysti tuttu vastaanottavalle lääkärille. Yhdessä hoitajan kanssa he vakuuttivat minulle, että Ameriikassa lapsivesipunktiota tekevät omalääkärit, jonka edellisestä testistä voi olla vuosi tai enemmänkin aikaa. Suomessa tätä tehtävää suorittaa siihen erikoistunut lääkäri, joka siis tekee tutkimuksia päivittäin.

Astuin lavitsalle, mutta vaadin saada nähdä näytöltä, mitä tehdään. Näyttö käännettiin minuun päin. Siitä sitten katselin, kun pitkä neula työnnettiin vatsaani, lapsiveteen, vauvan viereen. Tosiaan, eivät edes jalkapohjaa hipaiseet! Osasivat hommansa, sen myönsin.

Seurasivat ihanat, aurinkoiset kesäpäivät. Minä olin varjossa. Odotin vastauksia. Odotin.

Olin hulluuden partaalla. Miksi ihmeessä menin testiin? Mitä teen saatuani vastauksen? Mies ei osannut sanoa mitään, kieltäytyi pohtimasta etukäteen, vaikka takuulla funtsasi asiaa aivan yhtä kiihkeästi. - Tämä on yhteiskunnan tapa sysätä vastuu yksilölle, raivosin.

Jos synnytät vammaisen, niin omapahan on vikasi, me ainakin kerroimme sinulle siitä, ajattelin. - Entä, miten kalliiksi tekosi tuleekaan yhteiskunnalle, kuvittelin mielessäni jonkun minulta kysyvän. Minulla oli takana jo yksi menetetty lapsi, kaksi alle viisi-vuotiasta kotona. Pitäiskö minun kyetä ratkaisemaan tämmöinen asia?!

Tulos tuli lopulta. Olin pyytänyt tietooni samalla lapsen sukupuolen. Lapsen sukupuolella ei ollut minulle merkitystä, varsinkaan, kun molempia merkkejä oli jo ennestään. Tiesinpähän vain pakata vähemmän tai enemmän röyhelöitä esiin etukäteen. Luin tulosta naapurinrouvan kanssa, joka sattui olemaan kemisti. - Hyvä, kun pyysit sukupuolen etukäteen, hän kiitteli. - Katsos, ne ovat joskus sotkeneet äidin ja tyttären näytteet. Tässä ei ole nyt sitäkään vaaraa, kun olet eri sukupuolta vauvasi kanssa, hän lohdutti. Päätin uskoa, että vauvani on turvassa.

Aikanaan sitten synnytyksessä kiskoin vauvan käsiä auki. Kätilö hymyili ja vakuutti vauvojen tiukasti puristavan niitä nyrkkiin. Down-syndroomaa sairastavillahan on erilaiset kämmenviivat, siksi halusin nähdä hänen kätensä. Lapsella painui äänihuuli synnytyksessä, mutta se on toinen tarina se.  Epäiltyä vammaa hänellä ei ollut.

Toisen kerran olin hermostua Vantaan kaupungin terveyskeskuksen lääkärille, jonka vastaanotolle vein silloin 73-vuotiasta isääni. Kyselin reuman hoidosta. Lääkäri alkoi köhiä ja kiemurrella. Lopulta hän sai sanotuksi, että siellä ei hoideta, vaan hänen on hakeuduttava yksityiseen hoitoon. Nopeasti ymmärsin, että isäni oli liian vanha. Lääkäri oli varmasti saanut ohjeet, miten vastata näihin tiedusteluihin. Punainen hän silti kasvoiltaan oli.

Asia ratkesi sillä, että vuoden kuluttua isäni muutti naapuriini. Helsingissä asiat etenivät niin rivakasti, että meillä piti isän kanssa kiirettä, jotta ehdimme kaikkiin mahdollisiin testeihin. Hän ehti saada liki kymmenen vuotta reuman hoitoa Kirurgisessa sairaalassa, asiantuntijoiden valvovan silmän alla. Olen siitä kiitollinen.

Tosin vuosi sitten isäni pullautettiin ulos erikoishoidostaan. Nyt 85-vuotiaana hän käy seurantakokeissa ja -hoidossa läheisellä terveysasemalla. Vuosittaiset asiantuntijatapaamiset ovat ohi. Asia esitettiin meille kauniisti ja ymmärsimme isän tekevän tilaa nuoremmille. Hänen auttamisekseen oli ehditty tehdä paljon, eikä erityishoidon apua enää tarvittu.

Kolmas kokemukseni yhteiskunnan puuttumisesta hoitoratkaisuun on tältä talvelta. Olen kärsinyt useista tulehduksista, järjettömistä päänsäryistä ja pahoinvoinneista, hemoglobiinini laski alle sadan, olen ollut väsynyt ja heikko. Olen haastatellut useita itseäni kymmenisen vuotta vanhempia naisia. Heiltä kaikilta on poistettu kohtu. He ovat tyytyväisiä, terveitä ja elämäniloisia.

Nykyään, tätä vielä jokin aika sitten niin tuikiyleistä toimenpidettä ei tehdä, ei sitten millään. Perustelut ovat lääketieteelliset, on kuulemma riskejä liikaa. Samaan hengenvetoon luvataan hormoonikierukka ilmaiseksi, kun ei kerta leikata. En minäkään leikkausta hingu, mutta kun nämä kaikki keinot on jo kokeiltu. Olen itsekin ihmetellyt, voiko naisessa tosiaan olla turhia osia, joita sitten ikään kuin tarpeettomina poistetaan?

Merkillistä, että naisen hormoonitoiminta on yhä vaan näin vaikeasti hoidettavissa. Pakon edessä suostun ko.kierukkaan, vaikka minulla on siitä huonot kokemukset. Vähän yli kolmekymppisenä se ei todellakaan sopinut minulle. Ehkä olen nyt sitten ihan eri ihminen, ehkäpä sen aika on nyt? Ehkä ei, sen tiedän puolen vuoden kuluttua. Ehkä yhteiskunta sittenkin tietää, mikä minulle on parasta?