katulamppu.jpg

(Kuva: https://www.maxpixel.net/)

- Tuu säkin, meillä on himabileet. Mutsi ja faijakin on messissä.

- Kiitti, tulen. Mut jätetäänkö me kaljat pois?

- Ei tartte, ne ymmärtää.

- Aha, mun vanhemmat ei ymmärtäis.

Ylimmän kerroksen asunto on täynnä väkeä, pieniä keskustelevia ryhmiä siellä täälllä, David Bowie laulaa taustalla. Kiertelen moikkaamassa jengiä, rupattelen niitä näitä. Päädyn keittiöön, jossa keskustellaan runoudesta ja laululyriikasta. Perheen faija pohtii, että Tampereelta on hiljattain alkanut kuulua erilaisia riimejä. Iloitsemme yhdessä suomen kielen esiinmarssista musiikissa. Intoilen vapaamittaisen runouden puolesta. Olen juuri havainnut, että riimitys on minulle vaikeampaa. Isä kehoittaa silti lukemaan Aaro Hellaakoskea, Lauri Viitaa ja tietysti Eino Leinoa.

Hetken kuluttua isä vilkaisee keittiön kelloa ja hihkaisee. - Nyt alkaa Starsky ja Hutch, lähetääs kattomaan. Perheen äiti hymyilee ja taputtaa isää olkapäälle lempeästi. - Joo, mennääs kaikki olkkariin.

Porukka ahtautuu sohvalle vanhempien ympärille, loput kerääntyvät lattialle. TV-sarjan alkumusiikki täyttää huoneen. Olen aivan liian tohkeissani kyetäkseni istumaan aloilleni. Siirryn hiljaa sivummalle. Pujahdan huoneeseen, jonka ikkunan eteen pysähdyn. On alkusyksyn ilta, usva kohoaa ylöspäin. Katulampun ympärillä pyörivät yöperhoset vimmatusti. Näky on niin kaunis, että kyynelehdin hieman. Päätän, etten luovu runoudesta koskaan.

 

KIITOS Liisa ja Jukka Virtanen.