Olen liikutellut lihaksiani, oikean käden haukkaa ja reisien etuosaa – ja muutamaa muutakin kohtaa kehossani. Outoja vihlaisuja siellä ja täällä. Hiiren juoksuttamiseen tottunut käsi teki aivan muuta ja istumiseen pakotettu peffa pääsi vihdoin piinapenkistään liikkumaan.

Squash-ottelu käynnissä. Kuva Wikipedian sivulta.

Kohtasin taas erään pelkoni. Opettelin elämäni ensimmäistä kertaa squashia, tai minulle sopivammin: kössiä. Kokemus oli hämmentävä. Niin pieni tila ja niin paljon äkkinäistä, kovaa liikettä. Ja pirun pieni pallo. Ei ihme, jos hikeä pukkasi. Opettajallani tosin ei niinkään liikkumisesta kuin neuvomisesta.

  • Katse palloon! Juokse, juokse! Rysty! Kämmen! Venyy, venyy!
  • Mrr, äh, pprrrr, ärrrrrr, huhuh, mrrrrr, äh!

  • Huusinko liikaa?

  • Et suinkaan, sinähän neuvoit mitä pitää tehdä.

  • Jotkut eivät pidä siitä, että huuhtelen kommentteja.

  • No mulle saa kyllä huutaa. Muuten en opi. Unohdan neuvosi.

Koululaisliikunnan jälkeen olen osallistunut harvakseltaan sellaiseen liikuntaan, jota joku on minulle opettanut. Aerobicia, rivitanssia, naisvoimistelua ja vatsatanssia. Siinä suunnilleen kaikki. ITSE olen opetellut pyöräilemään, lenkkeilemään, sauvakävelemään, uimaan. Silloin tällöin neuvoa kysynyt.

Uimahallissa uimareita tarkkailin, ostin lakin ja lasit ja aloin uida rintauintia henkeä haukkaamalla. Lopulta uskaltauduin kysymään neuvoa nuorelta virtaviivaiselta naiselta. Iloisesti hän ojensi kätensä eteen ja kehoitti minua tekemään samoin. Hidastetusta liikkeestä oivalsin jotain. Olin kiitollinen, sain käsiliikeeni tehokkaammiksi. Potkujen oppiminen onkin toinen juttu. Kroolauksesta puhumattakaan. Kaksi kilometriä alkoi kuitenkin kulkea ilman niskakipuja.

Olin kouluaikoina ujo ja arka liikkuja. Yksi syy oli varmasti -13 silmälasit. Kalliita olivat, suojella niitä piti. Niinpä aloin vetäytyä. Suostuin olemaan se, josta huokaistiin: - Toi tuli meille, kun kapteenit joukkueitaan valitsivat. Silloin mutisin itsekseni: - Sviddu, mä noille mitään tee!

Lukioikäisenä keksin pyöräilyn ja omaehtoisen jumpan. Kiinteydyin yhdessä kesässä kohtuulliseen kuntoon ja ennen kaikkea pääsin liikkumisen iloon mukaan. Jumppamaikka jaksoi ivata: - Ai toikin on ruvennut liikkumaan. Itsekseni taas murisin: - Joo, ITSELLENI liikun, en sulle, senkin lehmä!

Ristiriitaisesta suhteesta ohjattuun liikuntaan huolimatta minulla on aina ollut voimaks tarve liikkua. Luonteeni nopeammat puolet pyrkivät esiin liikunnassa. Toisaalta olen aina ollut pikemminkin sitkeä kuin vikkelä. Näkemisen yhteys liikuntaan tuntui olennaiselta. Siksikin uiminen tuntui niin vapauttavalta, siinä ei paljoa kuulo- eikä näköaistiakaan tarvita. Radalla pysyy, kunhan näkökentässään jotain näkee. Liikunta vireyttää, virittää, rauhoittaa, rikastaa ja rentouttaa kehon sekä mielen.

                                                 *                      *                     *

Sunnuntaina kävelin 2, 5 tunnin lenkin auringonpaisteisessa säässä. Samaan aikaan päivällinen muhi uunissa. Kotiin tultua yhteinen päivällinen läheisten kesken. Äitienpäivälahjaksi sain päivälllisen, ruusuja, mansikkakakun (itse olin tehnyt raparperipiirakkaa ja vaniljakastiketta), upean vihreän itsetehdyn ÄITI-paidan sekä elämäni toisen hierontasession. Hieronta oli ihmeellistä, käsi koki kipujen jälkeisen ylösnousemuksen!

Olen hyvin rikas ja hyvin onnellinen. Tässä äitienpäivässä ei ollut enää jälkeäkään edellisten ahdistuksesta. Läheiseni iloitsevat kanssani Muutoksesta minussa. Parasta on, että voimme laskea tästäkin kipeästä asiasta leikkiä. Esikoiseni halasi hellästi ja toivotti – Hyvää vitun äitienpäivää!

Vuosi sitten näytin hänelle kirjoittamani tekstin ja hän muisti sen. Anteeksianto ja armo ovat vanhemmuuden ja äitiyden paras lahja. Yhteistä naurua unohtamatta.

                                         *                       *                     *

Nauru äidille - vai pojille:

Parasta Pinkkiä äidille ikinä: http://www.youtube.com/watch?v=3Ca9js-bIkk

Turkki, tuo aidosti karvainen, toi maailmaan tämänkin Samin:

http://www.youtube.com/watch?v=k1s9pQ4Tp8I