metsapolku.jpg

 

In memoriam : Tarja Roinila,

suomentaja, essesisti, taitelijaprofessori 1964-2020. 

Helsingin Sanomat julkaisi 7.6.2020 osan Roinilan esseestä, jossa hän kertoo suhteestaan kieleen ja sen tulkitsemiseen.

Roinilan kirjoitus on täyttä rakkautta kieleen, puhuttuun ja kirjoitettuun. Koskettava kirjoitus!

Olen toiminut kielikahvilan vetäjänä. Halusin osoittaa jokaiselle osallistujalle, kuinka paljon heitä arvostan! Opetella nyt pientä kieltä, kun osaa miljoonien kieltä: arabiaa, kiinaa, englantia jne. Ja miten rohkeita he ovatkaan, kun uskaltavat aloittaa! Zuspruch finden - saadakseen vastakaikua. 

Olen myös itse kokenut tuota kielipuolisuutta usein. Onneksi ilmeillä, eleillä, empatian osoituksilla on voitu paikata sitä. mitä ei sanotuksi saatu.

Lukivaikeus tuottaa myös tuon tunteen: vaikka kompuroin näissä lauseissa, se ei poista älyäni!

Roinila kirjoittaa:

"Assimiloitumisen, sopeutumisen hinkuni myös hiukan mietityttää. Eikö se ole heikon minuuden osoitus? Kun uimataidottomana sukellan toiseen kulttuuriin, jokainen vastaantulija on opettaja. Pelkän perstuntumansa, kielikorvansa nojalla joka ikinen paikallinen tallaaja on silmissäni suvereeni, kenties jopa auktoriteetti. Hän tuntee nahoissaan ja nikamissaan, miten tätä kieltä puhutaan, ja voi opettaa minulle kaiken.

Kuka hullu haluaa noin heikkoon asemaan? Vajaakykyiseksi suvereenien keskelle?
 

On koettelevaa taantua, elää taaperona aikuisen ruumiissa ja ajatella harva se päivä: ”Tietäisittepä vaan, miten fiksu oikeasti olen! Osaisin puhua vaikka poststrukturalismista – mutta kun en osaa."


https://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000006531433.html