Kuva: http://bruno.chauzi.free.fr/conseils_alimentation_chocolat.htm

Elämä ja kuolema kulkevat kummallisen likeisesti. Aivan hiuksen hienoilla sadasosilla ne ohittavat toisensa.

Esikoiseni syntyi 20 vuotta sitten. Päivää aiemmin hän jo koputteli, loiskautti vettä lattialle, mutta sairaalasta passitettiin takaisin kotiin, kun supistukset eivät käynnistyneet. Tuntui kuin meidät olisi käännytetty bileistä himaan, muiden jäädessä juhlimaan. Seuraavana aamuna, täsmälleen samaan aikaan kuin edellisenäkin päivänä, seisoin vesilammikossa ja tiesin, että tänään vielä juhlitaan.

Tismalleen samana päivänä ystäväni kohtasi tulevan miehensä. Heillä on 20 vuotta yhteistä elämää takanaan. Onnea heille, jotka syntyivät toisilleen Esikoiseni syntymäpäivänä!

Toissa päivän aamulla Esikoinen heräsi olohuoneeni sohvalta, jonne oli opiskelijakämpästään saapunut. Kuka nyt opiskelija-asunnossa haluaa syntymäpäiväänsä herätä? Perinteistä ei tingitty, kynttilä herkkutarjottimella hänet herätettiin ja laululla järkytettiin. Pitkin aamua muistelimme tapahtumia vuosien varrelta. Minä erityisesti syntymän ja vanhemmaksi tulemisen ihmettä. Ne tunteet eivät milloinkaan unohdu, vahvoina pysyvät mielessä.

Pian puolen päivän jälkeen kuolema sivusi syntymää. Uutiset järkyttivät meidät. Jouduimme valtavan ristiriidan keskelle. Samaan aikaan kun aivot huusivat miksi-kysymystä, raivostutti jokainen kuva, lehtiartikkeli, tieto tapahtuneesta. Tätähän tämä vakavasti sairastunut mieli halusi, julkisuutta. Tätä julkisuutta toiset, samanlaiset, sairastuneet tai sairastumassa olevat, ihannoivat.

Puhuimme pitkin päivää asiasta, sama jatkui tänään, lasteni ja läheisteni kanssa. Itkimme tv-kuville. Järkyttävä vääryys on tapahtunut. Mietin omaa vanhemmuuttani ja jokelalaispojan vanhempia sekä pikkuveljeä. Pohdin uhreja. Kerrannaisvaikutukset ovat laajat. Osaisinko tunnistaa vaaran merkit? Kuka osaa?

Tänään illalla Esikoinen nukkuu jo omassa kodissaan, me muut täällä. Vetäessäni peittoa syrjään, näin tyynyn alla pilkoittavan jotain. Pakko oli hörähtää äänekkääseen nauruun. Viettelevä suklaarasiahan siellä. Huusin Kakkosen ja Kolmosen paikalle. Avasimme rasian, maistelimme suklaata ja huokaisimme: meillä on ukki, joka todella välittää!

Hammaspesun jälkeen kuului makuuhuoneista kiherrystä. Jokaisen tyynyn alta löytyi samanlainen rasia!  Vaaran merkkejä ei ainakaan nyt, eikä täällä, näy. Elämä jatkuu. Sittenkin, kuoleman läheisyydessäkin. Ukki, jos kuka, sen tietää.

                                      *                      *                    *

Mies, joka kirjoittaa historiasta kuin moni arjestaan, näkee tragedian juuret:

http://jiipeekoo.vuodatus.net/blog/924344