Olin työmatkalla Berliinissä. Tiivis ohjelma, esityksiä, kohtaamisia ihmisten kanssa, kielten iloista sekamelskaa ja impulssien karuselliä. Veti paluumatkalla jopa minut hiljaiseksi. Päätä täytyy tyhjennellä jonkin aikaa.
Olen vieraillut Berliinissä vuosina 1984, 1985 ja 2001. Olen nähnyt jaetun kaupungin, muurin läpitunkevan läsnäolon, sen molemmin puolin. Olen painanut nenäni U-Bahnvaunun ikkunaan ja nähnyt pimeillä metroasemilla aseistetut sotilaat. Olen nojaillut seiniin mustiinpukeutuneiden androgyynien klubilla, jonne pääsi soittamalla kerrosta alempana olevan oven nimetöntä soittokelloa. Depeche Mode, Nina Hagen ja dekadenssi olivat ajan teemat.
Yhdistymisen jälkeen näin loputtomat rakennustyömaat telineineen, pussitetut talot ja sekavat liikennejärjestelyt. Nyt syntyi kuva kaupungista, jossa on länsirahoituksella jo runsaasti saatu aikaan - ja muistetaan kyllä mainita wessien rahoittaneen tämänkin työmaakohteen. Jos sama tapahtuisi Ranskassa, muistettaisiin kyllä mainita päätökset tehneen politiikon tai presidentin nimi. Saksassa tunnutaan yhä olevan varovaisia kaikessa, mikä liittyy henkilöön. Kanslerin sukupuoli toki muistettiin mainita. Rouva kanslerin kotisivun osoite on luonnollisesti -in -päätteellä, vaikka www.bundeskanzler.de vie myös oikeaan kohteeseen.
Suomalaiselle entinen itäpuoli kaupunkia on yhä kotoisampi ja rennompi puoli, vaikka vauraus toki jo näkyy. Tavaratalot ovat hieman edullisempia kuin läntisillä kauppakaduilla. Terasseilla istuu arkisemman näköistä väkeä, katukivetykset ovat halkeilleet monista taakoistaan. Liiallinen steriiliys ei häiritse. Museossa opas aloittaa Saksan historian 1700-luvulta, puhuu 1,5 tuntia ja etenee 1900-luvun alkuun. Joka huoneessa hän kysyys uudelleen: - Mikä on Saksa? Keitä ovat saksalaiset? Tarkalleen oikeaan aikaan hän vilkaisee kelloaan ja toteaa käyttäneensä meille varatun ajan ja toivottaa hyvää jatkoa historiallisen näyttelyn parissa. I
Ilmeisesti 1900-luku on liiallisen liki hänellekin. Ja kysymyshän kuuluu yhä edelleen: Mikä on Saksa? 82 miljoonainen kansa kasvaa ja siirtää hallintoaan historiallisiin puitteisiin Berliiniin, vetää vielä tämän kuun loppuun EU:n puheenjohtajuutta, hoitaa parlamenttiaan, liittopäiviään ja kunnallishallintoaan raskaalla koneistolla.
Lasin runsas käyttö on hämmentävää, maailman laajuinen muoti-ilmiö. Ikään kuin avoimuus muka korostuisi kansalaisille lasiseinin? Berliinin Hauptbahnhof on huima lasilinnoitus, joka uhmaa kaikkea historiaa. Kalliiden kauppakatujen läheisyydessä on hienoja ravintoloita, joissa upeasti pukeutuneet keski-ikäiset miestarjoilijat katsovat tavallista matkalaista ohi ja vievät lautasen ennenaikaisesti pois. Hymyilläkin he toki osaavat, ainakin vastapäiseen pöytään istuutuneelle Yoko Onolle.
Matkan hämmentävin kokemus oli yllätyksellinen joutuminen kymmenien kameroiden räiskinnän kohteeksi. Bundestagin pressihuoneeseen odotettiin kiihkeästi vieraita. Astuessamme käytävälle kuvaajat loikkivat toistensa yli kuin sammakot, kunnes kipakka huuto rauhoitti heidät. Muutaman minuutin odottelun jälkeen istuin liki vastakkain Portugalissa lapsensa kadottaneiden brittivanhempien kanssa. Madeleinen vanhemmat olivat saapuneet Saksaan pyytämään apua lapsensa löytämisessä. Lomakohteessaa tiedetään olleen runsaasti sekä saksalaisia että hollantilaisia turisteja. Vanhemmat vetoavat turisteihin ja pyytävät heitä lähettämään kaikki tietonsa ja valokuvansa, jotka voisivat jotenkin liittyä tapahtuneeseen.
Jo noin kuukausi sitten kadonneen lapsen vanhemmat olivat epätoivoisia. He esittelivät pientä vaaleanpunaista yöpukua, samanlaista kuin Madeleinella oli yllään katoamishetkellä. Äiti on hyvin hoikka, lähes lintumaisen hauras, kuin juuri särkymäisillään. Rauhoittavat lääkkeet ehkä auttavat häntä pysymään koossa. Isä puolestaan pyrkii toiminnallaan pitämään itsensä järjissään.
Saksalainen radiotoimittaja kysyy vanhemmilta karmean kysymyksen: - Mitä mieltä olette niistä huhuista, joiden mukaan olette itse tämän kaiken takana? Entä, miten hoidatte muuita lapsianne? Brittiäiti vilkaisee isää, mutta jaksaa kuitenkin vastata muutaman sanan. Isä jatkaa ja pyytää meitä asettumaan heidän asemaansa: - Mitä itse tekisitte, jos olisitte kadottaneet lapsenne? Ettekö yrittäisi kaikkenne? Tottakai hoidamme muutkin lapsemme, mutta me kaikki olemme koko ajan olemme tietoisia: yksi puuttuu.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.