Tshekissä olivat vauvat vaihtuneet. Näitä sattumuksia historia tuntee ja kaunokirjallisuus tuo esille silloin tällöin. Aihe on herkullinen ja jokaista koskettava. Kukapa ei olisi viimeistään murrosikäisenä tonkinut vanhempiensa piironginlaatikoista adoptiopapereita? - En mitenkään voi olla peräisin näistä tyypeistä, uhmaa erillistymistään poteva nuori. Harvemmin todistusaineitoa adoptiosta löytyy ja nuoren on tyydyttävä jatkamaan kapinointiaan ja itsensä rakentamista.

Äitini synnytti minut Helsingissä, Kätilöopistolla. Koska äiti oli hyvin pienikokoinen (146 cm pitkä), oli sektio itsestäänselvyys. Etenkin kun, 10 vuotta aiemmin, äiti koki hätäsektion veljeäni synnyttäessä ja oli vähällä kuolla. - Saatanan keisarinna, kiukuteli kirurgi yöllä silloin.

Minun maailmaansaattamiseni oli lempeää puuhaa, pääsin helpolla. Äiti sitä vastoin nukutettiin väkevästi. Aamulla kätilö hymyili heräävälle äidilleni: - Tässä teidän pienokaisenne, hyvä rouva. Numerohan oli 121? Äiti vastasi kiukkuisesti: - Antaakaa minun nukkua! Kun hoitaja jatkoi herättelyyään, äiti vasta havahtui kunnolla hereille ja muisti olevansa uuden tulokkaan juuri synnyttänyt äiti: - Oih, juu, antakaa vauva tänne! Mutta se numero oli kyllä 112.

Hoitaja jatkoi numerosta inttämistä ja katosi lopulta. Äiti jäi hellimään minua. Illalla isä tuli vierailemaan ja he hiippailivat lasiseinän taakse vauvoja katsomaan. Vauva numero 112 oli ponteva tummahuiksinen poika, aivan kuin isoveljeni. Vauva numerolla 121 sen sijaan olin minä, vaaleanpunahiuksinen, hoikka ja kalpea tyttö. Isäni ihastui ikihyviksi tyttärensä edessä, oli työpaikalleen heti vienyt valokuvia 'maailmankauneimmastavauvasta'.

Äiti sen sijaan pohti asiaa ja kysyi hoitajalta uudelleen vauvojen numeroista. Olivatko ne varmasti oikein? Äidin vatsa oli ollut valtava ja sen asukki huomattajan vilkas, ilmiselvä jalkapalloilija. Hoitaja nauroi, että kyllä rouva nyt muistaa itse numerot väärinpäin ja kaikki on kunnossa.

Viettäessäni ensimmäistä kesää, isäni antoi partansa kasvaa. Tummahiuksinen äiti hoksasi: tummahiuksiselle isälleni kasvoi punertava parta! Saadessani pysyviä hampaita äiti liikuttui kyyneliin hammaslääkärissä, kun lääkäri hihkui innoissaan: poikkeuksellista! Tahotoisin kovasti nähdä lapsen isän suuhun, sieltäkin taitaa yläkakkosten kanssa olla pulmia?

Harvinainen länsirannikon hammasperimä (toinen yläkakkonen puuttuu kokonaan, toinen on pitkä ns. tappihammas) vahvisti minut lopultakin vahvempiini. Tiedän takuuvarmasti, että mihinkään vaihtoon eivät vanhempani olisi suostuneet, ilman todella päteviä perusteluja. Niin vahvasti minusta oli tullut perheeni jäsen. Sen verran tarina vaikutti, että omia lapsia tarkastelin erityisellä huolella napanuoran ollessa vielä kiinni.

Toisaalta, olen joskus kokenut lasteni ystävät lähes omina lapsinani. Rakkaus lajenee kuin vesipisara, renkaina valtameressä. Vaikka vauvanvaihtoon olisin joutunut, olisin halunnut ylläpitää suhteen lapseen, jota olen hoitanut kuin omaani. Sodan jälkeen lapsia oli Suomi täynnä. Joskus jäivät vauvat maidotta. Monta tarinaa maitonsa jakaneista äideistä olen kuullut. En tarkoita lypsettyä maitoa, vaan oikein rinnoilta ruokittua vauvaa, josta on tullut likisisarus. Kauniita kertomuksia.

http://www.iltasanomat.fi/uutiset/ulkomaat/uutinen.asp?id=1444375

http://www.iltasanomat.fi/uutiset/kotimaa/uutinen.asp?id=1446007