Termi 'lukuromaani' tuottaa minulle pulmia. Mitä se tarkoittaa; eikö kaikkia romaaneja ole tarkoitus lukea? Tarinavetoinen romaani? No, tässä on romaani, jossa on laaja, oivallisesti vetävä ja kuljetettu tarina. Romaani, jossa yksityiskohdat huolellisesti tarkistettu ja hiottu. Romaanin rakenneratkaisu tuottaa levottomuutta: luvut ovat hyvin lyhyitä paikoitellen ja joka kerta vaihdetaan sijaintia, Saksaan tai Ranskaan. Aikatasot vaihtelevat vuosien 1934 ja 2014 välillä. Metatasoa romaaniin tuo Jules Vernen vedenalainen maailma.

Koin KSVJEN -romaanin Hollywood-fantasiaosuuden (taianomainen jalokivi) päälleliimatuksi, sen olisi kustannustoimittaja voinut poistaa. Muita lukijoita ei sekään kuulemma ole haitannut. Doerrin tarkka kuvaus, moniaistillisuus (kuulo, haju, maku - melkein maistoin persikan!) miellyttivät.

Sokeus ja näkeminen olivat romaanissa monin tavoin esillä. Näkeminen ja ei-näkeminen. Muodikkaat valetotuudetkin. Monta kertaa muistin Tommi Kinnusen upean Lopotin. Doerr kuvaa sokean tytön ja hänen isänsä ja koko sukunsa rakkautta aidoksi ja aidosti. Hieman hämäsi, että ranskikset oli NIIN hyviksii ja saksikset ei.. Onneksi  saksalaisella Wernerillä oli siskonsa, joka löysi hyvän miehen sodan jälkeen. Sisko Lotte oli myös se, joka uskalsi kysyä: - Onko oikein, että tekee kuten kaikki muutkin?

Sodan järjettömyys tuli romaanissa hyvin esiin. Kun muut lukijat kauhistelivat SS-koulun julmuuksia, kerroin oman isäni (93-v, elossa, järjissään) tarinan korsusta. Sieltä katosi yöllä lompakko. Vyönsoljilla asia ratkaistiin. Lompakko löytyi. Toista kertaa ei omaisuutta kadonnut. Sotilaiden piti voida nukkua ilman varkauksien pelkoa. Jos laskin oikein, tarinan nuoret olivat myös vuodelta 1923. Sodan uhreja on yhä elossa, kuten tarina osoitti - ja toivo. Tieto, taidot, omien rajojen (sic!) ylitys, empatia, rohkeus nousivat romaanin isoiksi teemoiksi. Tarina, elämä vei mennessään.