Maailmassa myllertää, ulkona tuulee, sää synkkenee.

Mielestäni parasta mitä me ihmiset voimme toisillemme tarjota, on turva ja läheisyys. Turvaa ei voi syntyä ilman luottamusta.

Kun pieni vauva ensin vierastaa muita kuin lähimpiään, se on täysin oikein. Luottamus rakennetaan ajan myötä. Muutkin alkavat saada naurua ja ilmeitä osakseen, kun lapsen muisti kehittyy ja toistoja on riittävästi. Seuraa hetki, jolloin lapsi ensi kertaa on isovanhempansa luona yökylässä ja nukkuu 12 tuntia heräämättä välillä. Tai kuten, se toinen: herää ja huhuilee vähän peloissaan mummia, ja kun juoksen viereen, nukahtaa uudelleen. Nämä ovat hetkiä, jolloin tiedän: ansaitsin kultaakin kalliimpaa: ansaitsin luottamuksen, jota vaalin loppuelämäni. Ja jos se murtuu jollain lailla, teen kaikkeni eheyttääkseni sen. 

Tässä on ehkä suurin ero vanhemmuuden ja isovanhemmuuden välillä. Vanhemmuuteen kuuluu tuottaa pettymyksiä, jopa ehkä olla pettymys, joita maailma kuitenkin tarjoaa. - Sä olet muuttunut!, karjui teini-ikäinen Esikoinen. Vastasin: - Kyllä, muutun kaiken aikaa ja sinä muutut myös. Kasvat pidemmäksi ja viisaammaksi kuin minä.

Isovanhempi katsoo vähän takavasemmalta,voi kuunnella ja tarjota läsnäoloa. Sellaista hiljaisuutta, johon myllerryksen keskellä elävä perhe ei ehkä juuri silloin kykene. Oma isäni onnistui isovanhemmuudessaan erinomaisesti. Hän puolestaan oli saanut rakkauden oppinsa omalta isoäidiltään. 

Ei jätetä ketään yksin. Ollaan yhdessä. Ei se aina ole helppoa. Luotetaan silti toisiimme, rakennetaan maailmaa luottamuksella. Joka aamu. Uudestaan ja uudestaan.