Suomalainen lähiökapakka on kylttyyrihistooriaa. Tämä unohdettu ostari, jonka maali on jo rapistunut, jossa R-kioskilla on suurimmat liiketilat kuin yhdelläkään 'oikealla' kaupalla, on nähtävyys. Helsingin Konalassa, vaivalloisten reittien takana vietimme porukalla kodikasta ja rempseää lauantai-iltaa. 

Ravintola Vaahtera oli tosiaankin nimensä mukaisesti suuren vaahteran juurella. Kapakin kotisivuilla kerrottiin paikallisen olutseuran kohtaamisista, mutta totuus oli taas kirjoittajan mielikuvitusta värikkäämpi:

- Mitä oluita teillä on tarjolla?

- Kolmosta vai nelosta?

Aivan totta, olin aivan unohtanut tuon olennaisen pienen eron. Tosimiehet siirtyvät totisen vaitonaisina terassien pirttipöytien kupeesta saluunan tiskille nelostuoppiaan läikyttämättä. En aloittanut kilpailua, otin luovutushäviön, tilasin kolomosta.

Isobroidi vielä isompine muusikkoystävineen joi puoliammattilaisten tapaan kivennäisvettä ja istui syrjemmällä. Tajusin, että tämän kokoonpanon muusikot olivat siinä iässä, jolloin ostetaan harrikka tai bemari. En nähnyt harrikoita pihalla, mutta lavalla oli vähintään yhden harrikan arvosta instrumentteja ja laitteistoa. Kovereita soitettiin, yleisön toiveet toteutettiin kuuliaisesti, paitsi tangoja ja muuta lavatanssimusaa. Puitteet tosin toivat puolipaneleineen mieleen lavakulttuurin.

Onneksi kolmannen setin aikana soittajat lämpenivät riittävästi ja aloimme kuulla irrotteluja ja revityksiä.

Livemusiikin paras puoli on sen ainutkertaisuus. Musiikki on aikataidetta. Tämä tilaisuus ei koskaan enää toistu tismalleen samanlaisena. Jammailu parhaimmillaan saa muusikot irti tilasta ja ajasta, siinä kapinoidaan sääntöjä vastaan ja samalla luodaan siihen hetkeen jotain yhteistä, jotain uutta. Kuulijalle tämä välityy parhaimillaan lähes transsinomaisena kokemuksena. Ikään kuin muusikot loisivat uuden ulottuvuuden, johon läsnäolijat pääsevät sukeltamaan.

Koin lähiökapan muodonmuutoksen vaahteran valtavien oksien suojassa. Musiikkia ja ystäviä - mitä muuta ihminen tarvitsee?