Juhlalla on monenmoista merkitystä ihmisen elämässä. On surullista, että aikaa ei tahdo löytyä juhlaan asettumiselle ja olemiselle. Rauhallinen valmistautuminen juhlaan on osa juhlaa, samoin kuin juhlasta laskeutuminen ja hidas palautuminen. Tunteet tarvitsevat tilaa. Juhlaan on laskeuduttava arviokkaasti ja juhlasta on laskeuduttava hitaasti. Suorastaan utuisesti.
Kaikenlaista turhautumaa, pettymystä, surua ja mietettä Jouluun aina liittyy. Minä ainakin itken paljon - monesta syystä. Myös ilosta ja onnesta. Kirkossa itken koko ajan, mutta se on hyvää, lempeää liikutusta. Isäni on pikkuhiljaa alkanut käsittää kirkkoitkuni olemusta. Jossain vaiheessa tiesin, että hän kärsi siitä kovin, tai oli huolissaan voinnistani. Sama koskee elokuvia, musiikkia, kirjoja. Enkä enää yritä epätoivoisesti piilotella itkuani, olen mikä olen. Itkijä, isosti kokeva, suuresti tunteva.
Yksi itku tuli tyttären pettymyksistä, itkimme yhdessä. En voi sille mitään. Koetin kyllä vakuuttaa, että hänen tulee ja kuuluu jatkossakin puhua minulle pettymyksistään. Vannotin, ettei hän saa jäädä yksin ajatuksineen, ei vaikka minäkin sitten itkisin... Siis vaikka eläydyn, auu, lapseni itkuun itkemällä itsekin, hän ei saa huolestua eikä pelätä reaktioitani. Jakaminen on tärkeää. Vaikka itken, se ei tarkoita, että en kestäisi lasteni hätää. Päinvastoin, haluan olla läsnä ja mukana.
Nyt ei enää tuntunut niin järjettömän pahalta 'rikkinäisen perheen joulu', kuten joskus muinoin. Olen itse saanut elää ehjässä perheessä, siksi suren lasteni puolesta. Mutta, edelleen, en ole eroani katunut. Ei ollut vaihtoehtoja.
Yhä useampi perhe elää uusioperheiden arkea ja juhlaa. Siinä on haastetta kerrakseen - niin perheille, suvuille, kuin ystävillekin! Luin kerran yleisönosastokirjoituksen, jossa iäkäs mummo anoi armoa uusiolastenlasten syntymäpäivien muistamisen kohdalla. Nimet mummo uskoi vielä oppivansa, muttei enää jaksanut muistaa kaikkien syntymäpäiviä.
Juhla-aterialla saattaa istua mitä erilaisempia kokoonpanoja, eronneita vanhempia yllättäen sulassa sovussa, uusien vävyjen ja miniöiden keskellä. Myös isovanhempien kohdalla alkaa löytyä eronneita ja uusia kumppaneita. Tämän, jos minkä, luulisi kehittävän ihmissuhdetaitoja! Voi olla, että seuraava sukupolvi jättää kokonaan eroamatta - on havainnut yhdessäpysymisen helpomaksi?
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.