sunnuntai, 6. elokuu 2017

Rehellinen perhonen

perhonen.jpg

Hesarin kk-liitteessä (elokuu 2017) Sonja Saarikoski kirjoittaa Selja Ahavasta ja hänen uudesta kirjastaan nimeltä Ennen kuin mieheni katoaa. Artikkeli on nimetty: Mies, joka lakkasi olemasta.

Artikkeli käsittelee Ahavan kokemusta avioliitostaan, erostaan ja ennen kaikkea miehestään, joka lokakuussa 2014 halusi puhua tärkeästä asiasta. Miehen sisällä asui hento, äänetön nainen - hänen sukupuoli-identiteettinsä oli muuttumassa.

Ahava kirjoitti tuolloin:
"Elämä sellaisena kuin sen tunsin, kuin me sen tunsimme, taitaa nyt muuttua ja kokonaan. (....) Mieleeni nousi kuva perhosesta, kotelosta, muodonmuutoksesta." Myöhemmin Ahava toteaa: "Mulle isoin asia ei ole ollut se, että mieheni on lähtenyt siihen korjausprosessiin. Vaan se, että tunsin läheistä ihmistä noin vähän. Siinä romahtaa tulevaisuus, mutta siinä romahtaa myös menneisyys."

************************************************

Kaksi kertaa kipeän eron kokeneena haluaisin sanoa Ahavalle, että noin käy, vaikkei sukupuoli keneltäkään vaihtuisikaan.

Ensimmäisessä erossa olin itse se, joka kasvoi toukasta perhoseksi, Muutuin teinitytöstä aikuiseksi naiseksi, opin ottamaan ja kantamaan vastuuta, halusin kehittyä ja muuttua, en pysyä paikallani, kipuilla. Halusin lentää. Se oli oikeuteni.

Toisella kertaa kävi juuri kuten Ahavan tarinassa. Eräänä päivänä mies tunnusti haaveilevansa, että elää yksin. Vastasin: - Rakkauteni ei ole vankila, se on vapaus. Mies lähti, en tiennyt minne. Hän muuttui, halusi eron, eroon kivustaan, löysi uuden elämänsä. Hän on nyt se perhonen, joka lentää. Se on hänen oikeutensa.

Ihmisten muuttuessa, muuttuvat ihmissuhteetkin. Joskus kasvua, muutosta voi sietää, ymmärtää, käsittää. Aina ei. Pettymys on suuri, molemmilla osapuolilla. Tarvitaan aikaa ja anteeksiantoa. Erossa me lakkaamme olemasta. Rakkaus kuolee.

Ahava sanoo: " Sä joudut tietyllä lailla perkaamaan läpi sen kaiken menneen, tilanne kerrallaan arvioimaan, mikä sitten oli totta ja mikä ei."  Totuuden arviointi on jälkikäteen silti vaikeaa. Jokin asia, jokin tunne on voinut olla totta joskus, vaikka se nyt näyttäytyisi valheelliselta. Arvostan rehellisyyttä suuresti.

"Hienotunteisuus tekee meistä valehtelijoita", kirjoitti Lassi Kämäri.

Epäsuora viestintä on huonoa käytöstä. Se on yksinkertaisesti epäreilua. Pohdin tätä siksi, että olen pyristellyt tästä ominaisuudesta itse eroon. Olen ollut epäsuoran viestinnän mestari. Olen mutissut, kiemurrellut, häivyttänyt ja ollut sekava. Surullista on ollut havaita, että mitä läheisempiä ihmiset ovat, sitä useammin he myös turvautuvat epäsuoraan viestintään.

Haluan oppia käyttäytymään kauniimmin, rehellisemmin ja suoremmin. Haluan oppia virheistäni. Rehellisyys kannattaa aina. Vielä kertaakaan ei ole eteeni tullut tilannetta, jossa olisin katunut rehellisyyttäni. Sen sijaan totuuden välttelyä olen katunut, sillä se on haavoittanut paljon syvemmin kuin rehellisyys.

 

sunnuntai, 6. elokuu 2017

Aamulla

mehil%C3%A4inen.jpg

 

Katsoin sinua,

 

enkä nähnyt lemmikinsineä silmissäsi

en tuntenut kehoni hapettavaa lehtivihreää

en haistanut hunajaista apilankukkaa

en kuullut kivikkokimalaisen hyörinää

en maistanut kuusaman muistoja.

 

Aamulla lumi peitti nurmikon.

maanantai, 17. huhtikuu 2017

Kuun valo, pimeyden armo

kuunvalossa.jpg

"Kuunvalossa mustat pojat näyttävät sinisiltä" -näytelmästä syntynyt elokuva (Moonlight) sopi täydellisesti Pääsiäiseni teemaan. Elämä on kärsimystä ja sen kanssa elämään opettelemista, Rakkauden etsimistä ja vaalimista. Pidin lapsenlasta sylissä, kuuntelin häntä ja hänen itkuaan, pelkoa ja kiusatuksitulemista, erilaisena olemista. Miten meissä vuosisadat surevat samaa surua! Kiusaamisen syyt vaihtelevat, mutta asia pysyy.

Myös minulta on kysytty kuin elokuvassa: Mikset pane hanttiin kiusaajillesi? Ja kyllähän me jotain keksimme, me kaikki: päihteet, urheilun, riippuvuuden, rikollisuuden, musiikin, meren hellät aallot - joiden sisällä häly katoaa. Vahvuudella voi piilottaa heikkoutensa, vai voiko? "Kuka sinä olet?", on keskeinen kysymys. "Pitää itse päättää, mikä sinusta tulee",elokuvan toinen tärkeä teema. Kuka minut määrittelee, ympäristö vai minä itse?

Elokuva on koottu kolmesta jaksosta: Little, Chiron ja Black - kaikki päähenkilön nimiä eri aikakausina; pikkuisesta Chironista isoksi mustaksi. Upea kuvaus: runsaasti herkkiä, pysäytettyjä lähikuvia, hengitti yhdessä elokuvan äänimaailman kanssa: aaltojen, heinäsirkkojen, viulujen ja pianon tahtiin. Käsi, joka kannatteli päätä uidessa tai rakkauden hetkellä, oli lohdullinen kuva. Päähenkilön pää painaa elokuvassa paljon, niin paljon, ettei se enää kykene puhumaan juuri mitään. Luottamus puheeseen, sanojen merkitykseen, kuulluksi tulemiseen on kadonnut.

Ohjaaja Jenkins etsi näyttelijät silmien perusteella, lähikuvissa todella voi uskoa erinäköisten hahmojen olevan sama pieni poika, samat silmät katsovat meihin koko elokuvan läpi, katsovat kohti ja katsovat ohi, pois.

Valtavat teemat kulkevat läpi elokuvan: erilaisuus, yhteiskunnallinen epätasa-arvo, sosiaaliset ongelmat, päihteet, riippuvuudet, kiusaaminen, katumus, pettymys, turvattomuus, kausaliteetit, rakkaus, hyvyys (varaäitinä Teresa, sic), muutos, mahdollisuus, anteeksianto, toivo...

Me kaikki haluamme tulla nähdyiksi, kuulluiksi, hyväksytyiksi. Armoa ovat tuuli iholla katukuiluissa, meren aaltojen loppumaton, turvallinen humina ja toinen ihminen, lähellä, kuiskauksen päässä.

https://www.youtube.com/watch?v=9NJj12tJzqc
 

sunnuntai, 12. maaliskuu 2017

Pelko asuu vatsassa

gaudin%20portti.jpg

Se muutti sisään huomaamatta, hiljaisesti ja näkymättömästi.

Sitä oli aluksi vaikea havaita. Pikkuhiljaa se ilmestyi näkyviin iltaisin, juuri ennen nukkumaanmenoa. Se vaati huomiota, kuiski korvaani outoja sanoja, esti nukkumasta. Sain sen hiljenemään, mutta se oli äärettömän sisukas. Ilta illan jälkeen nukahtamiseni kävi yhä vaikeammaksi. Aloin odottaa sen vierailuja.

Vähitellen se alkoi vierailla luonani heti herättyäni. Se liittyi seuraani aterioillani. En enää ruokaillut yksin. Se nakersi leipääni, jyrsi salaattiani, rouskutti omenoitani. Yhä vähemmän ruoka maistui minulle. Seuralaiseni söi kaiken ahnaasti, sillä oli loppumaton nälkä. Aloin tuntea kuvostusta ruokailuhetkissäni, välttelin niitä.

Nukkuminen oli muuttunut epämiellyttäväksi. Sänkyni alla kolisi, tyynyn alta kuului vieraita kuiskauksia. Peittoni alla kulki hyinen tuuli.

En enää lähtenyt ulos, sillä ulko-oveni oli peittänyt valtava hämähäkin seitti. Ikkunoitteni eteen oli laskeutunut tummanharmaa sumu, joka painautui tiiviisti ikkunoitani vasten. Valo jäi ulkopuolelleni.

Jalkani venyivät pitkiksi. Ne kiertyivät rullalle kuin puutarhaletkut ja kiinnittyivät vatsani alle. Käteni veltostuivat ja liimautuivat kylkiini. Pääni kutistui kutistumistaan, kunnes putosi hartioitteni väliin.

Lopulta minusta oli jäljellä pelkkä valtava vatsalaukku, joka imi sisäänsä kaiken ympäriltäni. Vatsani oli vallannut pelko.
 

*****************************************

(Kesti kauan... ennen kuin tajusin: voin ulostaa pelkoni pois! Voin vapauttaa mieleni, kehoni pelosta!)

 

tiistai, 21. helmikuu 2017

Jokainen ihminen on ovi

k%C3%A4yt%C3%A4v%C3%A4.jpg

Jokainen ihminen on ovi.

Jokaisen ihmisen kohdalla voi valita: avaako vai sulkeeko kohtaamansa oven. Oven, jonka takana huikea kokonainen maailma sykkii, muuttuu, kasvaa.

Kun elää kauan, saa kohdata ovia usein. Viime lauantaina osallistuin juhliin, jossa puhuttiin kieltä, jota en ymmärrä. En tuntenut muita kuin kutsun esittäneen, ystäväni. Paikalle saapuessani havaitsin olevani ainoa muunkielinen henkilö. Se oli terveellinen kokemus. Oli hyvä kokea, miltä tuntuu, kun ei ymmärrä puheesta ympärillään sanaakaan. Ei, vaikka kuinka haluaisi.

Kun ei ole puhetta, kokee ihmisten katseet, nopeat kysymykset, ohitukset. Ja kun uskaltaa istua viereen, vieruskaveri huomaa ja ryhtyy uutterasti kääntämään juhlapuheita, tulkitsemaan tilanteita ympärillä. Noustaan seisomaan, lauletaan pitkään, iloisesti tanssahdellen, kansallislaulu. Ilo tarttuu, vieras liikuttuu. Tulkkikin kyynelehtii ja tarjoaa käsilaukustaan nenäliinaa. Siinä jo halaillaan, hymyt leviävät ympäristössä, olkapäille taputellaan.

Tunteet kuohahtavatkin hetkeksi, laantuakseen pian. Tulkkia hämmentää. Saan tilaisuuden rohkaista: - Tottakai uusi tilanne herättää monenlaisia tunteita: pelkoa, epävarmuutta, suuttumusta, pettymystä. Kaikesta toivosta ja uusista lupauksista huolimatta. Suomessa on ollut sisällissota ja sen jälkeen maailmansota. Kesti pitkään palauttaa luottamus. Moni oli menettänyt kaiken, ei ollut mitään. Oma isäni painoi 44 kiloa palatessaan sodasta, pitkä mies. Rauha ja yhteiskunta oli rakennettava. Yhdessä. - Sinä ymmärrät, hämmästyy tulkki. - Tietenkin, siksihän olen täällä. Juhlimassa uutta alkua, uutta presidenttiä, toivoa rauhasta ja vakaudesta.

Iäkäs rouva nousee seisomaan, mikrofoni tuodaan hänelle ja kamerat kääntyvät häntä kohti. Rouva toivottaa runsaasti viisautta ja jumalan siunausta uudelle presidentille.

Puheiden jälkeen raikaa laulu taas, tanssitaan ja iloitaan. Salin ulkopuolella kuvataan innokkaasti valtavaa kakkua, jokainen haluaa facebookiin siitä kuvan. Kuulen, että juhlaa on kuvattu ja lähetetty ympäri maailmaa. Hymyilyttää, sillä tämä taitaa olla julkisin esiintymiseni ikinä. Lyhyenä kun en tohdi koskaan takapenkkiin jäädä. Aivan etupenkissä en sentään ollut.

Kyllä, Somalia sai uuden presidentin, Mohamed Farmajo Abdullahin. Hänellä on vaativia tehtäviä edessään: nälänhädästä ja kuivuudesta kärsivien auttaminen, korruption kitkeminen, rauhan ja turvallisuuden takaaminen, luottamuksen luominen - ja monta, monta muuta seikkaa.

Toivo paremmasta on herännyt. Uusi alku on mahdollinen. Ovi on avattu.

(Ja minulla on puhelimessani uusia numeroita. Minulla on uusia ovia avattavaksi.)