sunnuntai, 15. syyskuu 2019

Syksyinen runoraati (muisto kaukaa)

katulamppu.jpg

(Kuva: https://www.maxpixel.net/)

- Tuu säkin, meillä on himabileet. Mutsi ja faijakin on messissä.

- Kiitti, tulen. Mut jätetäänkö me kaljat pois?

- Ei tartte, ne ymmärtää.

- Aha, mun vanhemmat ei ymmärtäis.

Ylimmän kerroksen asunto on täynnä väkeä, pieniä keskustelevia ryhmiä siellä täälllä, David Bowie laulaa taustalla. Kiertelen moikkaamassa jengiä, rupattelen niitä näitä. Päädyn keittiöön, jossa keskustellaan runoudesta ja laululyriikasta. Perheen faija pohtii, että Tampereelta on hiljattain alkanut kuulua erilaisia riimejä. Iloitsemme yhdessä suomen kielen esiinmarssista musiikissa. Intoilen vapaamittaisen runouden puolesta. Olen juuri havainnut, että riimitys on minulle vaikeampaa. Isä kehoittaa silti lukemaan Aaro Hellaakoskea, Lauri Viitaa ja tietysti Eino Leinoa.

Hetken kuluttua isä vilkaisee keittiön kelloa ja hihkaisee. - Nyt alkaa Starsky ja Hutch, lähetääs kattomaan. Perheen äiti hymyilee ja taputtaa isää olkapäälle lempeästi. - Joo, mennääs kaikki olkkariin.

Porukka ahtautuu sohvalle vanhempien ympärille, loput kerääntyvät lattialle. TV-sarjan alkumusiikki täyttää huoneen. Olen aivan liian tohkeissani kyetäkseni istumaan aloilleni. Siirryn hiljaa sivummalle. Pujahdan huoneeseen, jonka ikkunan eteen pysähdyn. On alkusyksyn ilta, usva kohoaa ylöspäin. Katulampun ympärillä pyörivät yöperhoset vimmatusti. Näky on niin kaunis, että kyynelehdin hieman. Päätän, etten luovu runoudesta koskaan.

 

KIITOS Liisa ja Jukka Virtanen. 

keskiviikko, 7. elokuu 2019

Aikaa havainnoille

1maalauskurssi2019.jpg
 

Osallistuin 16.-17.7.2019 Elämäni värit -kurssille, joka pidettiin Harakan saaressa, vetäjänä taideterapeutti, taiteilija Tuija Varjoranta.

 

Maalauskurssin opettaja, Tuija Varjoranta, tuli lausuneeksi minulle erittäin tärkeän, suuren viisauden: - Tee hitaammin, jotta ehdit havaita, mitä tapahtuu.

 

Olin lapsena kuopus, jonka piti aina tehdä nopeasti, jotta pysyisi aikuisten tahdissa. Elämme juuri nyt nopeuksien aikaa. Siksi vanhuuttakaan ei oikein osata arvostaa? Hitaus ei ole oikein huudossa.

 

Kuvismaikka koulussa sanoi minulle: - Kyllä sulla näitä ideoita riittää, mutta tämä toteutus... 

Taideterapian aluksi minua ahdisti ja pelotti, enkä ymmärtänyt märkätekniikkaa. Saaressa puuhaaminen olikin hauskaa ja rauhoittavaa. Tuija Varjoranta on lempeä ja kärsivällinen ohjaaja. Ymmärrän hyvin, miksi monet tulevat uudelleen ja uudelleen Tuijan kursseille.

lauantai, 4. toukokuu 2019

SLK - sallitaan luonnollinen kuolema

rantavahti.jpg

Kuinka paljon voi ajatella kuolemaa?

                      Aika paljon, ilman että kuolisi, tuntisi tarvetta kuolla.

Mitä kuolema on?

                       Elämän vastakohta, ainakin. Loppu, katoaminen, poistuminen, häviäminen. Voi hävitä, vaikka voittaisi.

Jos on aikani mennä, niin se käy kyllä. Lapseni ovat aikuisia, lapsenlapsiakin jo viisi. Kyllä he pärjäävät. Isä hoidettu jotenkuten hautaan. Työelämässäkin nuorempia jonossa töihin.

Lumi satoi kirsikankukkien ylle. Kirsikoita ei ehkä tänä vuonna saada. Luonto voi kohdata kuoleman uusiutumalla. Ihmisen elämä on hämmentävän pitkä, pidentynyt entisestään. Hampaamme eivät tahdo kestää pidentynyttä ikäämme. Hammaslääkäri taputti olkapäälleni, kun murehdin hampaitani: - Kyllä nämä ovat jo melko kuluneet. Me suomalaiset, hampaita purren pärjäämme. Niin minäkin, pärjäsin kauan. Tarvitseeko enää?

Lapseni ovat maailmalla, he pärjäävät. Elän yksin. Vanhempani olen silitellyt Tuonelan laitturin matkaan. Veljelläni on perheensä. Ystävilläni onneksi muitakin ystäviä. Huomaisiko joku, jos poistuisin?

Isäni kuoli viime syksynä 95-vuotiaana. Olen häntä 37 vuotta nuorempi. Jos eläisin yhtä kauan, olisi edessäni melko pitkä ajanjakso. En usko eläväni niin kauan, en ehkä toivo edes sitä. Isän viimeiset vuodet olivat surullisia, vaikkei hän sitä koskaan myöntänyt, ei valittanut. SLK, sallitaan luonnollinen kuolema, luki isän papereissa.

Olen aina uskonut, että olemme täällä toisiamme varten. Miksi en nyt saa siitä ajatuksesta kiinni?

Olen uupunut. Saako olla väsynyt? Missä se Pärjääjä ja Optimisti nyt on? Missä toiveikas tulevaisuus? Kuinka syvälle Manalan majoille voi mieli purjehtia?

Kuoleman pohtimisessa on ehdottomasti jotakin hyvin, hyvin lohdullista. Kaikelle on loppunsa, ei voi jäädä luuppiin, ikuiselle kiertoajelulle. Uupunut ei näe kovin kauas, eikä kirkkaasti. Aina ei tartte. Voi aina luottaa, että Kuolema korjaa kyllä. Aikanaan. Kun on riittävän väsynyt. Sitten kun.

 

sunnuntai, 31. maaliskuu 2019

Ihon evoluutio

Neidonkenka-Calypso_bulbosa_%281%29.jpg

(Neidonkenkä, Calypso Bulbosa - kuva: Wikipedia, Jason Hollinger)

 

Niin kauan nämä tuntevat kädet,

niin kauan surevat kämmenet,

niin kauan kukkivat kämmekät

tuoksuivat, koskettivat, kohtasivat

 

niin kauan

kuin

muistan, muistan. Ihon iholla.

 

Herttakaksikot kehojemme kedolla. Neidonkenkä ja miehenkämmekkä sylikkäin.

Ihomme evoluution huipentumat, käden ja juuren symbioosi - äärimmäinen kehitys meissä;

iloa sykkivä kiitollisuus, yhteen kasvaneet heteet ja emi. Toivon sienijuuret ja luottamuksen solut.

 

 

sunnuntai, 31. maaliskuu 2019

Lateraalimerkistö

purjeveneet.jpg


Astuessani hämärään huoneeseen

puhelu loppui oitis, läppärin kansi lensi kiinni.

- Anna mun olla, älä koske, mä pesen itse pyykkini,

älä katso mua noin, hölmösti. Älä koske mun tavaroihin,

älä tuu mua duuniin vastaan! Eikö sustakin meidän suhde oo muuttunut?


Laitoit mut marginaaliin, lateraaliin, laitaan, sivuun 

eksyneen optimistijollan loputtomalle tuuliajolle -

helposti ja äänettömästi kaikkosit kohti uutta horisonttia.