Ota 20 ilmaiskierrosta

Ei omaa rahaa, ei riskiä


perjantai, 4. syyskuu 2020

Unohtaminen ensiapua, jakaminen toipumista

 
kinnunen.jpg

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa, 2020 Wsoy
 
Romaanin alussa on omistuskirjoitus: ”Heille, joille hiljaisuus on helpoin tie”. Toisesta maailmansodasta on kirjoitettu hyllykilometreittäin. Silti yhä meillä on tabuja, joista on vaikea puhua tai kirjoittaa. Sota koskettaa syvään ja pitkään, jokaista meistä. Psykoterapeutti Pirkko Siltala muistuttaa meitä vaikenemisen taakasta: ”Se mikä ei tule yhdessä jaetuksi, se tulee jonkun kannettavaksi, taakkasiirtymäksi”. Unohtaminen on ensiapua, jakaminen toipumista. Kun kaikki on mennyt rikki, on aloitettava jotakin aivan uutta, aivan alusta. Taakseen ei voi katsoa. Viimeiset voimat on kohdistettava seuraavan askeleeseen, pois menneestä.
Kinnunen on lisännyt romaaninsa alaotsikoksi sanan ’vaellusromaani’. Sitä romaani todella on: kärsimysreitti ja siirtymäriitti, jota viisi naista jalan vaeltaa, 618 kilometriä. Vaelluksen eväinä pelko, häpeä, suru, kärsimys, kipu, nälkä, kylmä, epäoikeudenmukaisuus, väkivallan uhka, kuoleman pelko.
Kirjallisuudessa usein miehet ovat vaeltaneet paikasta toiseen, joko kristittyinä tai donquijoteina. Naisten osa sodassa, sen kokijana ansaitsee paikkansa kirjallisuudessamme. Myös niiden naisten, jotka häpäistiin sodan jälkeen. Hiusten poisleikkaaminen on ollut tapa, jolla naiset on merkitty. Monenlaista nöyryytystä ja väkivaltaa naiset saivat kokea. Kinnunen ei mässäile väkivallalla, vaan kuvaa sitä viisaasti sivusta. Naiset vaeltavat läpi poltettujen kylien, tuhottujen kotien. Vastapainoksi toukokuun luonto nousee lupaukseksi uudesta, sittenkin jatkuvasta elämästä.
Kuin huomaamatta Kinnunen käy dialogia Linnan kanssa. Kun sodassa miehillä oli saappaat, oli naisilla paperikengät. Kun miehillä on manttelit, naisilla ohuita sillamekkoja laukuissaan. Vain päähenkilö Irene kulkee minkkiturkissaan. Sota synnyttää sattumia, yhdisti eri taustoista lähteviä ihmisiä. Romaanin viisi naista ovat jokainen omanlaisensa, oman tiensä kulkijoita. Sodan tuntemattomat naiset.
Ihailen Kinnusen taitoa luottaa lukijaan. Kaikkea ei tarvitse selittää auki, teksti hengittää. Silloinkin, kun teema kulkee syvällä, rankkana. Elämä on aina hetkiä, siirtymää, sirpaleita. Historian taitekohdissa aika on erityisen tiheää.
Ei kertonut katuvansa –romaani sisältää valtavia teemoja. Komeasti se herättää huikeita kysymyksiä. Kuka meistä osaa ennustaa kohtalonsa? Kuka sen ensimmäisen kiven voi heittää? Kuka selviää elämästään virheittä? Ja päättäjät ratkaisevat kansan elämästä, mikä silloin on yksilön vastuu? Miten valitset, kenen joukoissa seisot, jos joukot vaihtuvat kesken sotaa? Onko rakkauden etsintä väärin? Millaista on syntyä ’väärän rakkauden’ hedelmänä?
Veijo Meri on kuvannut sodan absurditeettia vakuuttavasti. Nykyihmisen on vaikea muistaa, että  vuosina 1883-1986 irtolaisiksi määriteltiin ’työtä vieroksuvat sekä huonomaineiset vaeltelevat’ henkilöt. Irtolaislainsäädäntö kumottiin vasta 1987. Sodan jälkeen moni nainen jäi työttömäksi, koska sodasta kotiutetuille miehille tarvittiin työpaikkoja. Raitiovaunujen kuljettajat siirrettiin rahastajiksi – pienemmälle palkalle jne. Osa naisista houtui kodittomuutensa vuoksi vankilaan irtolaislainsäädännön perusteella. Kun kaikki on menetetty, jää vain vaeltaminen. Askel askeleelta. Jotakin uutta, tuntematonta kohti.

***
Isäni kuolemasta tuli tuli 1.9.2020 kuluneeksi kaksi vuotta. Isäni (synt. 1923) sota on ohi. Meille seuraaville sukupolville riittää vielä pohdittavaa.

sunnuntai, 16. elokuu 2020

Erokoti

vankila.jpg

Kuva: Hämeenlinnan vankilamuseosta

Millainen on koti, johon eron jälkeen muutetaan? Pariskunta eroaa, yhdessä ei voida enää asua. Jotenkin on asuminen ratkaistava. Jotkut jäävät eron jälkeen asumaan yhteiseen kotiin yksin, jotkut jopa yhdessä, Useimmat meistä joutuvat muuttamaan toiseen asuntoon eronsa jälkeen, haavojaan nuolemaan.

Minulla on ollut kaksi erokotia. Ensimmäisen rakensin itselleni ja lapsilleni turvasatamaksi. Muotoilin valtavan, värkkään kuplan, jonka suojaan pyöräytin lapset ja itseni. Rikkimennyt maailma ja sen aiheuttamat kolhut koetin jättää kuplan ulkopuolelle. Oli paljon uutta koettavaa, kohdattavaa, mietittävää ja muokattavaa.

Eroperhe. Karmea sana, joka raateli minua sisältä ja ulkoa. Ihan persiistä! Olimme perhe, johon kuului yksi aikuinen ja kolme lasta. Exällä oli pian 'uusperhe'. Sekin sana kuulosti oudolta,, Eihän siinä mitään uudelleen tai uudestaan perheilty.

Toisen erokotini rakensin täysin yksin. Asunto oli pitkään melkein tyhjä. Siellä oli sänky, ruokapöytä ja 8 tuolia, astiakaappi. Tärkeimmät. Kirjani olivat laatikoissa. Asunnossa kaikui ja tuoksui uudelta. Aamuisin pohdin missä suunnassa wc sijaitsee. Asunto tuntui hotellihuoneelta tai jonkun toisen kämpältä. Hiljaisuus oli hämmentävää, ainoastaan hissi kolahteli silloin tällöin. 

Aamut seurasivat minua haamuina, yhden h-kirjaimen elämääni lisänneinä. Olin yksin. Ensimmäistä kertaa elämässäni asuin yksin. Eli ollut vanhempia, ei veljeä, kämppiksiä, puolisoa, lapsia. Ei edes gerbiiliä. Sinkku, yksineläjä, naimaton, eronnut, erotettu - vapaa, vapautettu. Luonnollinen henkilö. Villintymään päässyt, päästetty.

Viisi vuotta olen asunut erokodissani, asunnossani, yksin. Haavat nuoltu, hyvin pärrrjätty, sanoisi Bridget Joneskin. Erokodista on tullut koti, josta voi jo jatkaa uuteen kotiin. Jos sopiva löytyy. Koti. 

 

torstai, 30. heinäkuu 2020

Herrasmiehen erokirja

Neitsytpolku.jpg

Mistä, miten ja milloin ero puolisosta alkaa? Alkaako se nukkumisesta lapsen sängyssä, rutiineista, muutoksen kaipuusta? Vai sittenkin Rakastumisesta Upeaan Ihmiseen?

Entä sitoutumisen velvoite, pettämisen vaara? Onko pettäminen ajattelua vai intiimialuerikos? Kesämökki ei näytä riittävän muutoksen tarpeeseen romaanin päähenkilölle, Richardille. 

Ihana, viisas ja 13 vuotta vanhempi Paula vie miehen mielenrauhan. Mikä Paulassa vetoaa Richardiin? Paulalla on aikaa, koska hänellä ei ole omia lapsia. Hän vastaa ja kuuntelee, kommentoi ja ohjaa. Samaan aikaan lukijalle kerrotaan, kuinka Rickardin äiti, Suvi puuttuu kaikkeen, ohjailee ja kommentoi. Jotain tuttua siis?

Suvi ei ymmärrä poikansa eroa, asettuu lasten äidin, Sonjan puolelle. Huomauttelee ikäerosta, vertailee Ranskan presidenttipariin. Samaan aikaan Paula sheivaa itsensä kipeäksi, ehkä ikäeron pelossa, vaikka itsenäinen nainen onkin. Asuminen ei ole enää yhtä suloista kuin Neitsytpolulla: uusi, yhteinen asunto ei ole yhtä kaunis ja lumo on vaarassa hälvetä, kun lapsiperheen arki astuu uusiin uomiinsa.

Viisas Paula opettaa taas: kun tehdään yhdessä, kukaan ei jää yksin. Aluksi vähän pakollakin. Neitsytpolku sai nimensä likapyykkiä Kaivarin rantaan kuskaavien piikojen mukaan. Tuleeko pyykistä puhtaampaa, kun pyykkäri on vanhempi ja viisaampi? 

Mmmh. Jokainen ero on erilainen. Osapuolia on syytä kunnioittaa. Kun herrasmieskirjailija eroaa, syntyy siisti, vähän mauton, suolaton keittokirja. 

YLEN Teemalla pyörii vielä islantilainen tv-sarja Isäviikonloput. Päähenkilönä siinä on parisuhdeterapeutti Karen. Tässä ero on raastava. Järkevät ihmiset sekoilevat ja heittäytyvät tunteidensa vietäviksi. Ihmisiksi oleminen on vaikeaa, ja usein juuri tätä. Elämää kaikilla mausteilla.

keskiviikko, 29. heinäkuu 2020

Kupliva ilo, hetkessä läsnä

saippuakuplia.jpg

 

Olen ottanut tavakseni antaa lahjaksi saippuakuplapulloja. Annan niitä kaikenikäisille.

Kuplan puhaltamisessa on maailmankaikkeus läsnä.

Vedämme vaistomaisesti henkeämme sisäänpäin ennen kuin keskitymme puhaltamaan varoen ja taiten ulos. Haluamme saada aikaan mahdollisimman kauniin, kookkaan ja sateenkaaren väreissä hohtavan saipuakuplan.

Kupla leijailee tuulen suunnan mukaan. Joskus villisti, joskus hartaasti - silti lähes aina arvaamattomasti. Kupla katoaa talon katon yli, kuusen latvaan tai poksahtaa puhki ennen kuin ehdimme saada sen kiinni. 

Mutta hei, ei haittaa! Puhalletaan uusia kirkkaita, värikkäitä kuplia! 

Saippuakuplat ovat hetken taidetta. Hetkillä on merkitystä.

Katse, sana, ele merkitsevät myös. Yhdessä ilo kuplii runsaammin.

Kuplikaa, oi ihmiset ja saippuat - elämässä! 

 

sunnuntai, 7. kesäkuu 2020

Kieli on mieli on kieli

metsapolku.jpg

 

In memoriam Tarja Roinila,

suomentaja, essesisti, taitelijaprofessori 1964-2020. 

Helsingin Sanomat julkaisi 7.6.2020 osan Roinilan esseestä, jossa hän kertoo suhteestaan kieleen ja sen tulkitsemiseen.

Roinilan kirjoitus on täyttä rakkautta kieleen, puhuttuun ja kirjoitettuun. Koskettava kirjoitus!

Olen toiminut kielikahvilan vetäjänä. Halusin osoittaa jokaiselle osallistujalle, kuinka paljon heitä arvostan! Opetella nyt pientä kieltä, kun osaa miljoonien kieltä: arabiaa, kiinaa, englantia jne. Ja miten rohkeita he ovatkaan, kun uskaltavat aloittaa! Zuspruch finden - saadakseen vastakaikua. 

Olen myös itse kokenut tuota kielipuolisuutta usein. Onneksi ilmeillä, eleillä, empatian osoituksilla on voitu paikata sitä. mitä ei sanotuksi saatu.

Lukivaikeus tuottaa myös tuon tunteen: vaikka kompuroin näissä lauseissa, se ei poista älyäni!

Roinila kirjoittaa:

"Assimiloitumisen, sopeutumisen hinkuni myös hiukan mietityttää. Eikö se ole heikon minuuden osoitus? Kun uimataidottomana sukellan toiseen kulttuuriin, jokainen vastaantulija on opettaja. Pelkän perstuntumansa, kielikorvansa nojalla joka ikinen paikallinen tallaaja on silmissäni suvereeni, kenties jopa auktoriteetti. Hän tuntee nahoissaan ja nikamissaan, miten tätä kieltä puhutaan, ja voi opettaa minulle kaiken.

Kuka hullu haluaa noin heikkoon asemaan? Vajaakykyiseksi suvereenien keskelle?

 

On koettelevaa taantua, elää taaperona aikuisen ruumiissa ja ajatella harva se päivä: ”Tietäisittepä vaan, miten fiksu oikeasti olen! Osaisin puhua vaikka poststrukturalismista – mutta kun en osaa."


https://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000006531433.html