lauantai, 27. marraskuu 2021

Toive

katulamppu.jpg

Pieni toive tähdenlennon hetkellä:
ei kyynistytä, ei anneta periksi 
- annetaan 
rakkautta, viisautta, läheisyyttä, toivoa.
Olkoon se päättymätön tie, jolle voi
aina astua uudelleen. 


https://www.youtube.com/watch?v=Xwuwwx-ceks

sunnuntai, 11. huhtikuu 2021

Pelastusrenkaat ristiriitojen aallokoissa

 
yksin%C3%A4inen%20uimaranta.jpg
 
Olen väsynyt.
 
Pohdin, miksi. Aivoissani kiertää kehää suuri ristiriita.
 
Olen aina ajatellut, että elämäni tarkoitus ovat 'toiset'; ihmiset ja luontokappaleet. Olemme täällä toisiamme varten. Ammattinikin valitsi minut tästä syystä: saan palvella muita. Viimeisen vuoden ajan olemme kavahtaneet, kun joku on tullut liian liki. Yksin elävät elävät entistä yksinäisemmin. - Mitä hittoa, kuinka tämä on mahdollista? - Tiedän, tämä menee ohi. kaikki menee ohi.
 
Voi olla kevätväsymystä tai kevätallergiaa, tai sitten... vanhuutta. (Koronaa ei ole. Kävin testissä pitkästä aikaa perjantaina.) Nöyrtymistä kaiken luopumisen edessä. Ja elämän. Pelastusrenkaani on yhä: Luonto.

Millainen on Sinun pelastusrenkaasi?



 

sunnuntai, 28. helmikuu 2021

Aarnikotka nukkuu

Kaupunginpuutarha3.jpg


Kukkivassa, maahan asti roikkuvien lehvästöjen, siimeksessä

kummarrut kohti, ehdotat lepohetkeä, laskeudut puiselle penkille

riisut paitasi, käännyt selin ja minä kosketan, sivelen, silitän sileäksi

selkäsi jokaisen surun, taakan, hierteen, surun, juonteen, murheen.

 

Keittiössä nainen soppakauha kädessään pyörittää kirjavaa keittoa kattilassa.

Lavitsalla nukkuu riisuttu aarnikotka siivet kauniisti laskostettuina vierelleen. 

Vahdinvaihdon aikana keräämme kalleimmat aarteemme: turvan, lohdun sanat,  

kyllyyden, unet, armosuojan, siipien liikkeet, elon arvotukset, ilon sattumukset.

 

torstai, 31. joulukuu 2020

Erikoisen vuoden viimeinen päivä

humanism.jpg

 

Tilinteon hetki. Kirjauksia tälle vuodelle ei enää huomenna voi tehdä. Onneksi. Olkoon uuden alku.

Parhaat hetket vuodessa 2020 minulle olivat kuin aiemminkin: lastenlasten kanssa vietetyt saippuakuplien puhaltelut. Ne kohtaamiset, joissa aika kadottaa merkityksensä. On vain läsnäolo. Nauru lasteni kanssa, heidän viisaat sanansa. Kun lapsi on vanhenpaansa viisaampi. Se on puhdasta iloa!

Vuoden 2020 otin vastaan lapsuuteni maisemissa, Kuusitiellä, ystävieni kotona. Astuessani autosta heilautin tuliaispulloni kadunkulmaan - onnen sirpaleita ja nopein mahdollinen kulaus uudenvuoden illassa. Sula asvaltti ahmaisi kuohuvan juoman silmänräpäyksessä.

Ystäväni muuttivat tänä vuonna Kuusitieltä uuteen, vastavalmistuneeseen kotiin. Veljeni vaimoineen asuu samassa talossa - ja hekin ovat muuttamassa eteenpäin sieltä vuoden 2021 aikana. Nuoruuteni koulunurkat hiljenevät taas, en enää liiku siellä kuin satunnaisesti, muistoissani.

Tammikuun alussa päättyi viiden ja puolen vuoden ajanjakso työpisteessäni ja siirryin uuteen työpisteeseen. Päätös hakeutua toisaalle oli ollut nopea, valinta ripeä ja lähtökin joulun jälkeen vauhdikas. Koin suurta liikutusta ja kiitollisuutta jättäessäni läheisiksi tulleet kollegat, mukavat asiakkaat ja tutut tilat. Yhdessä oli koettu paljon ja jokapäiväisestä arjesta oli tullut vahva tuki elämääni. Onneksi ystävyys säilyy, kuten muidenkin kollegoiden kanssa.

Tammikuussa pohdimme ystävien kanssa autolomaa Pohjois-Italiaan huhtikuun aikana. Noh, pian Universumi käänsi suunnitelmamme kelloa tulevaisuuteen. Helmikuussa satoi vettä, lenkeillä ei liukasteltu. Karkauspäivänä juhlin yhdessä 30 hengen kanssa hauskoja synttäreitä, tietoisina mahdollisista uusista rajoitteista. Maaliskuussakin satoi, märkää oli lenkkeily. 18.3.2020 alkoi lockdown, jäin yksin työpisteeseeni. Ovet kiinni ja hämmentynyt hiljaisuus laskeutui työpaikalleni. Alkoi kaiken peruuttaminen: hammaslääkärireissut, tapahtumat, teatterit, konsertit, lukupiirit, kirjailijahaastattelut jne. 

Pelko ja huoli asettuivat naapuriin, hiipivät nurkissa. Kesäksi murheet loittonivat, tullakseen taas syksyllä tai talven pimeydessä takaisin. Moni koki monenlaisia menetyksiä ja suruja. 

Toukokuussa aloitettiin selvittely, miten tilat voidaan avata yleisölle turvallisesti. Kalusteita nippuun, tarroja lattiaan, pleksejä pöytiin, tiedotteita ja käsidesiä esille. Tein myös elämäni ekat 'suorat lähetykset', kun kirjailijahaastikset striimattiin suorina nettiin. Upeat kirjailijat, kiintoisat ja innostavat puheenvuorot!

Kesällä tein pikavisiittejä Asikkalaan, Heinolaan, Iittiin, Paloluodolle, Kotkaan, Turkuun, Halikkoon, Pertteliin, Loviisaan, Tampereelle kahdesti, Kirkkonummelle. Rannoilla hengitin merta: Kallvikissa, Munkanrannassa, Malmin ja Larun rannoilla.

Kesällä juhlin ystävien syntymäpäiviä pihoilla, metsissä, parvekkeilla. Näin vuoden aikana kaksi elokuvaa elokuvateattereissa: Nuoren naisen muotokuva ja Emman. Näyttelyissä näin Kuutti Lavonen, Emma-museon, Ham (Vilho Lampi), Kiasman näyttelyt. Vuoden aikana nähdyt livekeikat olivat ehkä elämäni harvalukuisimmat, mutta sitäkin tärkeimmät: Rinneradio, Jukka Orma, HKO, Redhill Rat ja Broidin bändi. Vierailin Vallisaaressa työporukan kanssa ja juhlimme Broidin 7-kybäsiä. Tuntuu kuin tuo kaikki olisi ollut tanssia varjojen edessä, onneksi niiden koskettamatta. Syksyllä vielä tein pari kirjailijahaastista, ne jo sitten maskien takaa.

Tuli joulu, pienesti, mutta kuitenkin. Ja vuodenvaihde. Yksin ja hiljaisesti, voimia keräillen ja toivoen. Ollaan ihmisiksi, itsellemme ja toisillemme, ollaan yhä enemmän osa luontoa, osa kokonaisuutta. Nöyryys ja kiitollisuus luonnolle, joka meille on annettu. Ei meitä varten syntynyt. Tämä on alku. 

 

perjantai, 4. syyskuu 2020

Unohtaminen ensiapua, jakaminen toipumista

 
kinnunen.jpg

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa, 2020 Wsoy
 
Romaanin alussa on omistuskirjoitus: ”Heille, joille hiljaisuus on helpoin tie”. Toisesta maailmansodasta on kirjoitettu hyllykilometreittäin. Silti yhä meillä on tabuja, joista on vaikea puhua tai kirjoittaa. Sota koskettaa syvään ja pitkään, jokaista meistä. Psykoterapeutti Pirkko Siltala muistuttaa meitä vaikenemisen taakasta: ”Se mikä ei tule yhdessä jaetuksi, se tulee jonkun kannettavaksi, taakkasiirtymäksi”. Unohtaminen on ensiapua, jakaminen toipumista. Kun kaikki on mennyt rikki, on aloitettava jotakin aivan uutta, aivan alusta. Taakseen ei voi katsoa. Viimeiset voimat on kohdistettava seuraavan askeleeseen, pois menneestä.
Kinnunen on lisännyt romaaninsa alaotsikoksi sanan ’vaellusromaani’. Sitä romaani todella on: kärsimysreitti ja siirtymäriitti, jota viisi naista jalan vaeltaa, 618 kilometriä. Vaelluksen eväinä pelko, häpeä, suru, kärsimys, kipu, nälkä, kylmä, epäoikeudenmukaisuus, väkivallan uhka, kuoleman pelko.
Kirjallisuudessa usein miehet ovat vaeltaneet paikasta toiseen, joko kristittyinä tai donquijoteina. Naisten osa sodassa, sen kokijana ansaitsee paikkansa kirjallisuudessamme. Myös niiden naisten, jotka häpäistiin sodan jälkeen. Hiusten poisleikkaaminen on ollut tapa, jolla naiset on merkitty. Monenlaista nöyryytystä ja väkivaltaa naiset saivat kokea. Kinnunen ei mässäile väkivallalla, vaan kuvaa sitä viisaasti sivusta. Naiset vaeltavat läpi poltettujen kylien, tuhottujen kotien. Vastapainoksi toukokuun luonto nousee lupaukseksi uudesta, sittenkin jatkuvasta elämästä.
Kuin huomaamatta Kinnunen käy dialogia Linnan kanssa. Kun sodassa miehillä oli saappaat, oli naisilla paperikengät. Kun miehillä on manttelit, naisilla ohuita sillamekkoja laukuissaan. Vain päähenkilö Irene kulkee minkkiturkissaan. Sota synnyttää sattumia, yhdisti eri taustoista lähteviä ihmisiä. Romaanin viisi naista ovat jokainen omanlaisensa, oman tiensä kulkijoita. Sodan tuntemattomat naiset.
Ihailen Kinnusen taitoa luottaa lukijaan. Kaikkea ei tarvitse selittää auki, teksti hengittää. Silloinkin, kun teema kulkee syvällä, rankkana. Elämä on aina hetkiä, siirtymää, sirpaleita. Historian taitekohdissa aika on erityisen tiheää.
Ei kertonut katuvansa –romaani sisältää valtavia teemoja. Komeasti se herättää huikeita kysymyksiä. Kuka meistä osaa ennustaa kohtalonsa? Kuka sen ensimmäisen kiven voi heittää? Kuka selviää elämästään virheittä? Ja päättäjät ratkaisevat kansan elämästä, mikä silloin on yksilön vastuu? Miten valitset, kenen joukoissa seisot, jos joukot vaihtuvat kesken sotaa? Onko rakkauden etsintä väärin? Millaista on syntyä ’väärän rakkauden’ hedelmänä?
Veijo Meri on kuvannut sodan absurditeettia vakuuttavasti. Nykyihmisen on vaikea muistaa, että  vuosina 1883-1986 irtolaisiksi määriteltiin ’työtä vieroksuvat sekä huonomaineiset vaeltelevat’ henkilöt. Irtolaislainsäädäntö kumottiin vasta 1987. Sodan jälkeen moni nainen jäi työttömäksi, koska sodasta kotiutetuille miehille tarvittiin työpaikkoja. Raitiovaunujen kuljettajat siirrettiin rahastajiksi – pienemmälle palkalle jne. Osa naisista houtui kodittomuutensa vuoksi vankilaan irtolaislainsäädännön perusteella. Kun kaikki on menetetty, jää vain vaeltaminen. Askel askeleelta. Jotakin uutta, tuntematonta kohti.

***
Isäni kuolemasta tuli tuli 1.9.2020 kuluneeksi kaksi vuotta. Isäni (synt. 1923) sota on ohi. Meille seuraaville sukupolville riittää vielä pohdittavaa.