Näen toistuvasti saman unen.

Unessa olen päätynyt outoon kaupunkiin.

Joskus rakennukset ovat synkkiä, goottilaistyylisen sokkeloisia, kapeiden kujien varrella. Jokaisen rakennuksen valtava, painava tumma rautaovi on lukittuina, ja räystäältä kurkistaa musta pirunpää.

Joskus kadut ovat leveitä kuin Arno-joki. Etäisyydet ovat uuvuttavia. Katujen varsilla valkeita, korkeita muureja, joiden yli tai läpi ei näe. Valkeus auringonpaisteessa häikäisee, kuumuus saa ihmiset pysymään poissa kaduilta.

En ole kirjoittanut hotellin osoitetta muistiin. Minulla ei ole karttaa, ei eds kaupungin nimeä. Ei puhelinta, ei rahaa. Ohikiitävästä taxista ei ole hyötyä, sillä en tiedä, minne pitäisi mennä.

Herään, kun kuulen lauseen: - Muista aina muistikirja, johon kirjoitat osoitteen muistiin. Muistiin ei voi luottaa.

Kun isäni kuoli, veljeni ensimmäinen kysymys oli: - Keneltä minä nyt kysyn neuvoa? En ole osannut konkretisoida viime vuosien tunteitani samoin. Uneni auttavat minua. Olen ollut hukassa, suden pesässä, yksin, suuntaa vailla. 

Olen odottanut. Suuntaa ja aikaa. Itselleni ja tarpeilleni. Luulen, että vihdoin on tapahtumassa käänne. On aika katsoa kohti. Peilissä on ihan mukava tyyppi, joka tietää, mitä haluaa ja tarvitsee ja missä kartta on. Se tyyppi on vaan haudannut itsensä kaikkien muiden peilikuvien taa.

Tätä on väistyvä lapsen rooli, kun vanhemmat eivät enää elä. Tätä on väistyvä äidin rooli, kun lapset elävät omillaan. Tätä on isovanhemmuus: aikaa, rauhaa ja iloa. Ei suuria huolia, vaan puhdasta iloa, rakkautta. Muille ja itsellekin.

Tammi on pudottanut lehtensä, sen kaarnaakin irronnut. Tilalle on kasvanut ikivihreää sammalta ja hopeanharmaata jäkälää. Luonto osaa uusiutua, miksi en siis minäkin?