En pidä selityksistä. Tehty mikä tehty. Selittelyt kuuluvat luusereille. Ja sittenkin, selittäminen on syvällä minussa. Kouluaikoina keksin lukemattomia selityksiä kaikille mahdollisille asioille, miksi läksyt olivat tekemättä, miksi myöhästyin, miksi unohdin ottaa liikkakamat mukaan. Koskaan en sanonut muuta kuin ahdistuneen anteeksipyynnön. Mutta tarinat elivät päässäni. 

Kerran putosi taivaalta jättimäinen ryhävalas. Valaanrasvaa ja lihankimpaleita oli kaikkialla, katu lemusi. En päässyt ohi, poliisit tulivat paikalle, eristivät alueen ja haastattelivat paikallesattuneneita. (lue: Anteeksi, opettaja, että myöhästyin.) Kerran taas isäni oli aamulla töihin lähtiessään ottanut eteisestä epähuomiossa minun urheiluvälineet sisältävän pussin, unohtanut sen työpaikalleen, josta kollega oli ottanut sen mukaansa, jälleen huomaamattaan, ja unohtanut sen linja-autoon, josta bussikuski oli vienyt pussin HKL:n löytötavaratoimistoon, jonka aukioloajat olivat poikkeuksellisen lyhyet. (anteeksi, isä! Lue: Anteeksi, ope, unihdin kamat kotiin.) jne.

Olen ollut viime aikoina aivan raivoissani Clintille. Tämä on ristiriitaista, koska arvostan äijää. Se on viisas ja älykäs, mikä on poikkeuksellinen yhdistelmä. Komea se on. Älyhän vasta seksikästä on!

Mutta nämä sen roolihahmot! Yksinäisiä, risaisia miehiä, jotka väistävät vastuunsa, rakkautensa ja siirtyvät syrjään, etäälle. Prkl, komeinta on Mies, joka JÄÄ! Olen törmännyt toistuvasti miehiin, jotka ihannoivat yksin pärjääviä, järkälemäisiä, järkkymättömiä roolihahmoja. Ei elämä ole leffaa, vai onko? Elämä on komromisseja, kurjuutta, runsautta, iloja, suruja, kohtaamisia, vetäytymisiä.

Lisäys: Erityisesti elokuva Hiljaiset sillat sai minut hermostumaan. Käsittämätöntä, niin kaunis ja seesteinen elokuva, kysyy joku. Kuulin, kuinka eräs nainen haaveili itsekin kohtaavansa miehen, joka muistuttaisi elokuvan miestä. Eräs mies puolestaan huokaisi olevansa kuin tuo mies siinä elokuvassa. -Mitä hemmettiä? Tässäkö syy eroihin? Aikuiset ihmiset haaveilevat romanttisesta, etäisestä rakkaudesta. Nousen kapinaan. Miksi arjen keskelle ei voi sepittää pieniä satuja? Miksei aikaa muka voi pysäyttää aivan sanoin kuin ko. elokuvassa, oman puolisonsa kanssa?

Siihen maaliin koetin magnumillani osua.

Jos käännän kuvan toisinpäin, on pakko myöntää, etten ole itsekään onnistunut pysymään koko aikaa lieden äärellä, lasten neniä niistämässä, kotia kiillottaen. En ole ollut pullantuoksuinen äiti, pelkästään, vaikka olen suuresti nauttinut näistäkin asioista. Olen liian runsas, monimutkainen, kiharainen, utelias, nopea ja hidas, laiska toisinaan. Ja tarinat, nekin elävät minussa. Mikä minä olen Clinttiä arvostelemaan, kun itsekin elämän satua ja arkea sekaisin?

Onko miehen ja naisen mahdollista elää samaa satua ja arkea - suunnilleen samoihin aikoihin?