Ystävä kuoli. Hän lähti matkalle, pääsi pois kärsimyksistään, jotka olivat inhimillisesti ajattelen valtavat. Oloni on surullinen ja helpottunut. Järki vain käsittelee asiaa viiveellä, en osaa käsittää Kuoleman suuruutta. Hän on poissa, kokonaan. Ja ei ole, koska pystyn nanosekunnisssa näkemään hänet edessäni. Minun tarvitsee vain sulkea silmäni.

Kohtasin surevan Puolison. Olin läsnä, kuuntelin. Kyselin hieman, ikään kuin aloitin lauseita hänelle. Muuta ei tarvittu. Joimme kahvia, ja hän unohti tuomani leivonnaiset. Haimme ne keittiöstä. Arki palaa vähitellen. Katselimme kuvia, hautajaisista, juhlista, arjesta. Koti oli tuttu, mutta muuttunut. Sieltä puuttui osa, Toinen Puolis(k)o, hänen äänensä, tekemisensä, läsnäolonsa.

Pyysin, että hän muistelisi mistä piti aikoina ennen Puolisoa. Hän itsekin oivalsi, että tosiaan, hän on nyt taas hän itse, ei enää hän JA hän. Vaikka suree, on silti kyse myös erosta, tässäkin. Minuus on rakennettava uudelleen. Kuka minä olen tästä lähtien.

Puhuimme kuolemasta, josta minullakin on kokemusta. Olin paikalla kun äitini kuoli; sain siis äidiltäni sekä elämän että kuoleman. Se on paljon yhdeltä äidiltä. En pelkää kumpaakaan.