Ryhmäteatterin tämän kevään esitys Helsingin taivaan alla – tarinoita tuulisesta kaupungista on huikaiseva esitys. Näin hyvää teatteria en ole nähnyt aikoihin. http://www.ryhmateatteri.fi/

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Esityksessä oli kaikki kohdallaan. Tarinalla on Juontaja, joka etäännyttää ja lähennyttää katsojaa tarinan edetessä. Juontaja luettelee esityksen aikana valtavan määrän tilastotietoa Helsingistä: rottien määrä on kasvanut ja on nykyään yli miljoona rottaa, työttömiä on niin-ja-niin-paljon, joista pitkäaikaistyöttömiä x määrä, vuodepaikkoja on kadonnut viimeisen kymmenen vuoden aikana x määrä, avohoitopaikkoja on lisätty x määrä, kuolleita, eronneita, itsemurhaa yrittäneitä… Kaikki tämä on totta ja sitoo esityksen tiukasti kiinni katsojaansa.

Näyttämöllä nähdään myös reaaliaikaisia videoklippejä Ryhmiksen takahuoneista ja pihalta. Näyttelijät tulevat ja menevät, tilan haltuunotto on maksimissaan. Ja Juontaja kulkee hahmojensa perässä, kuin Kaikkitietävä Tilastonikkari. Katsoja katsoo samaan aikaan tv-kuvaa ja metrin päässä itkevää näyttelijää, näytelmän äitiä tai isää. Tämä EI ole elokuvaa, ei tv:tä, tämä on totta. Tässä ja nyt. Preesensissä.

Näyttelijätyö on taiturimaista. Hetkessä he vaihtavat rooleja ja tunnelmia äärilaidoilta toisiin: ilosta suruun, lapsesta vanhukseen. Esitys pysyy hyvin kasassa, vaikka vauhtia riittää syöksykierteen syvetessä. Lavalla on myös bändi, joka näytösten alussa ja lopussa pyrkii keventämään tunnelmaa ja auttamaan katsojaa ulos ahdistuksestaan.

Hätääntymiseltä ei näytelmän aikana voi välttyä, niin hurjalta Helsingin nykyisyys siinä näyttäytyy. Sosiaali- ja työvoimavirkailijat plaraavat uupuneina turvalasin takana papereitaan eivätkä vastaa 'asiakkaidensa' kyselyihin mitenkään. Työttömyys uhkaa niin nappitehtailijaa, näyttelijää kuin duunariakin.

Samaan aikaan hoivatyöläiset ovat vielä yhden lisävuoron, eivätkä ehdi enää nukkua lainkaan, alkavat nähdä uupuneina harhoja, sekoavat ja joutuvat suljetulle osastolle. Perheen isä turhautuu, uupuu myös ja ratkeaa pulloon. Näytelmän olviretki Afrikan tähti -pelin syntysijoille on hulvaton. Niin kosteaa on, että etupenkkiläiset saavat suojakseen lainapeitteen.

Tätä on hyvä taide. Koskettavaa, liikuttavaa, kaunista, rumaa, iloista, surullista ja aivotoimintaa virkistävää. Taide, joka ei unohda elämää. Tämä näytelmä kuuluisi esittää jokaisessa Suomen kunnassa ja tietysti myös eduskunnassa myös.

Erityisesti jäin miettimään naisten roolia loputtoman hoivan jakajina. Sitä työtä näyttää riittävän, eikä siinä näytä olevan muuta sijaa miehille kuin heittäytyä hoivattavaksi, itsekin. Mitä tätä yhteiskuntaa vaivaa? Kuka suojelisi naista hoivaamisvietiltään? Missä ovat miehet, jotka nousevat barrikadeille olviretkien sijasta ja huutavat: - Nyt saa riittää!

Lisäys:

Kun hyvinvointivaltio ajetaan alas, kuoletetaan, on seuraava valtiomuoto jo selvillä. Ankara armeija ja tiukkailmeinen isä astuvat vahtiin. Poliisivaltio on syntynyt. Tätä ei näytelmässä näytetty, mutta tätä olen pelännyt jo pidempään. Merkkejä on liikaa näkyvillä.