Ihmisen on hyvä olla yksin. Välillä. Hetken. Toisinaan.

Miten muuten voisimme kohdata itsemme?

Oivalsin tänään jotain olennaista itsestäni. Muiden ihmisten puheita olen jo tottunut suodattamaan, analysoimaan, kuulemaan pisteet ja sydäntenlyönnit. Omaa puhettani en kuule, koska vaimennan sen tehokkaasti iskuporan, rekanjylyn, varpusviserryksen ja läppärin hurinan taa. Tänään kuulin itseni lausuvan: - Kunpa vaan joku istuisi tuolilla ja juttelisi minulle, kun samalla siivoan jääkaappia ja sulattelen pakastinta.

Poikani katsoi minua lempeästi: - Tulen ensi viikolla käymään, siivotaan yhdessä, vien lehdet ja roskat ja kamat vinttiin, istun ja kuuntelen, kun siivoat jääkaappiasi. Pakastin sulatetaan sitten pakkasten aikaan.

Hän oivalsi jotain olennaista. Niin olen aina toiminut. Aina on joku ollut lähellä, kun siivoan. Joku luki läksyjä keittiön pöydän ääressä, kun tein ruokaa. Kun tiskasin, luin pelin sääntöjä kysyvälle. Kun imuroin, joku väisteli levottomana. Kun pyyhin pölyjä, tanssahtelimme Metallican tahtiin.

Kun minä puhun siivoamisesta, minä puhun yksinäisyydestä.