Kuinka paljon voi ajatella kuolemaa?

                      Aika paljon, ilman että kuolisi, tuntisi tarvetta kuolla.

Mitä kuolema on?

                       Elämän vastakohta, ainakin. Loppu, katoaminen, poistuminen, häviäminen. Voi hävitä, vaikka voittaisi.

Jos on aikani mennä, niin se käy kyllä. Lapseni ovat aikuisia, lapsenlapsiakin jo viisi. Kyllä he pärjäävät. Isä hoidettu jotenkuten hautaan. Työelämässäkin nuorempia jonossa töihin.

Lumi satoi kirsikankukkien ylle. Kirsikoita ei ehkä tänä vuonna saada. Luonto voi kohdata kuoleman uusiutumalla. Ihmisen elämä on hämmentävän pitkä, pidentynyt entisestään. Hampaamme eivät tahdo kestää pidentynyttä ikäämme. Hammaslääkäri taputti olkapäälleni, kun murehdin hampaitani: - Kyllä nämä ovat jo melko kuluneet. Me suomalaiset, hampaita purren pärjäämme. Niin minäkin, pärjäsin kauan. Tarvitseeko enää?

Lapseni ovat maailmalla, he pärjäävät. Elän yksin. Vanhempani olen silitellyt Tuonelan laitturin matkaan. Veljelläni on perheensä. Ystävilläni onneksi muitakin ystäviä. Huomaisiko joku, jos poistuisin?

Isäni kuoli viime syksynä 95-vuotiaana. Olen häntä 37 vuotta nuorempi. Jos eläisin yhtä kauan, olisi edessäni melko pitkä ajanjakso. En usko eläväni niin kauan, en ehkä toivo edes sitä. Isän viimeiset vuodet olivat surullisia, vaikkei hän sitä koskaan myöntänyt, ei valittanut. SLK, sallitaan luonnollinen kuolema, luki isän papereissa.

Olen aina uskonut, että olemme täällä toisiamme varten. Miksi en nyt saa siitä ajatuksesta kiinni?

Olen uupunut. Saako olla väsynyt? Missä se Pärjääjä ja Optimisti nyt on? Missä toiveikas tulevaisuus? Kuinka syvälle Manalan majoille voi mieli purjehtia?

Kuoleman pohtimisessa on ehdottomasti jotakin hyvin, hyvin lohdullista. Kaikelle on loppunsa, ei voi jäädä luuppiin, ikuiselle kiertoajelulle. Uupunut ei näe kovin kauas, eikä kirkkaasti. Aina ei tartte. Voi aina luottaa, että Kuolema korjaa kyllä. Aikanaan. Kun on riittävän väsynyt. Sitten kun.