Jalkani operoitiin maanantaina. Lääkäri määräsi sairauslomaa kahdeksan viikkoa. Päkiäponnistus kielletty, kävelykepit ja pirkakenkä noudettu. Pysyttelen siis kotona. Viimeisen kahden vuoden aikana olen liikkunut tuhansia kilometrejä, jalan, junalla, metrolla, raitiovaunulla, autolla, lentokoneella. Usein yksin, mutta myös seurassa.
Puhelin soi aamulla. Isä, 93-v. soittaa. Yritän vastata, mutta en saa ääntä. Toissapäivänä alkoi pahoinvointi, vatsa totaalisekaisin, yöllä nousi kuume ja kurkkukipu. Lima vei äänen. Isä huolestuu entisestään, muutenkin jo soittaa 2x päivässä, koska olen nyt kotona. En jaksaisi nyt huolestua hänen huolestumisestaan. Puhelin soi uudelleen: - Palaako sun autossas yleensä punainen merkkivalo?
En saa ensin vastattua, kunnes jostain syvältä nousee ääni ja saan karjaistua: - Eiiii! - Auto on juuri huollettu 1000 eurolla, uudet talvirenkaat hankittu 500 €:lla.
Mihinkään en pääse. Mitään en voi. En jaksa. Kahteen vuoteen yhtään flunssaa. Nyt ei edes sinkki pelastanut. En liiku. En puhu. Komiikkaa tässä väkisin on, kun en puhumaankaan kykene. Hiljennetytään nyt vaan kunnolla; minä ja toi Häslä, joka sisälläni asuu.
Elämä. Nöyryys on taitolaji. Huumorinkukkakin kuihtumassa. Lähden kastelemaan, polvilleni onneksi pääsen.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.