Kuva: http://www.austin360.com/movies/content/movies/stories/2007/08/0831defore.html
Silmäleikkauksistani on nyt reilu vuosi. Vuodessa olen sopeutunut uusiin silmiin kohtuullisesti, en täysin. Pakko myöntää, että ilman Läheistä Tukea olisin romahtanut melko syvälle. Muutos on ollut raju ja lopullinen.
Arkeni on yhä täynnä pikkuharmeja. Minulta putoilevat tavarat käsistä. Hosuvainen olen aina ollut, mutta lujanäppinen. Tavarat pysyvät käsissäni, kun niihin tartun. Päivittäin minulta putoilee astioita, kirjoja, papereita, kyniä, vaatteita. KUVITTELEN laittaneeni ne pöydälle, hyllylle jne, mutta arvioin etäisyydet väärin ja esineet putoilevat lattialle.
Erittäin rasittavaa on sekin, että minulta on koko ajan joki esine kadoksissa. Lapset matkivat minua: - Mutkumäennääääää! Hämäränäköni on huononut. Se yhdistettynä lähinäön heikkenemiseen on kiusallinen juttu. Rillejä saa tamän tästä etsiä, erilaisia vieläpä. Käsilaukusta on tullut entistä ilkeämpi moolokin kita, ensin en löydä sen pimeästä kidasta silmälaseja ja löydettyäni ne, en siltikään oikein kunnolla näe, mitä missäkin lokerossa on.
Näen wc:n peilistä itseni hyvin, mutta en kykene enää erottamaan selvästi, mitä on hyllyllä peilin edessä. Kun elämä on jatkuvaa puuttuvaa zoomia, se on muodostunut hämmentävän hankalaksi. Optikolta hankitut silmälasit ovat vajaassa vuodessa naarmuuntuneet kovasti ja sangoista on maali kulunut.
Lähinäköä vaativiin tehtäviin - ja niitä on yllättävän paljon! - tarttuminen ärsyttää. On löydettävä oikeat lasit ja oikea etäisyys, jotta kykenen tehtävän toimittamaan. Siivoaminen on hankalaa, kun etäisyydet vaihtuvat koko ajan. Pölyjä pyyhitään lattian raoista kattolistoihin. Zoomaile siinä sitten! Hesarin luku varsinkin aamuisin on työlästä, silmät harittavat ja lehden yläkulmasta alakulmaan siirtyminen samoilla rilleillä on hankalaa.
Puhelin putosi vessanpönttöön ja helmet katkesivat kaulallani, kun motoriikkani ei vastaa näköhavaintoihini. Lyön käsiäni pöydänkulmiin, ovenkahvoihin, jopa seiniin. Portaat pelottavat todella, pari kertaa olen rojahtanut ilkeästi alas. Metsässä liikkuminen on huteraa, kun ei näe selkeästi mihin astuu. Sama toistuu keskellä kaupunkia. Kadutkin ovat yllättävän epätasaisia! Tunnen itseni toisinaan aivan mummoksi, kun huojun ja törmäilen. Aivan selvin päin. Onneksi minulla on nyt vahva ja vakaa käsivarsi, johon tukeutua.
Elämän yllätyksellisyyttä kuvaa, että hieman ennen silmäleikkauksiani kohtasin Miehen, joka osoitti minulle miten rakastunut näkee, kuulee, kokee ja ennen kaikkea TUNTEE. Samaan aikaan, kun näkökykyni on heikentynyt, se on myös laajentunut ja tarkentunut. Olen oppinut katsomaan ihmisiä ja asioita uusin silmin. Yhä varmemmin koen näkeväni käsilläni, tuntoaistillani.
Jim Jarmuschin mainiossa elokuvassa Night on Earth (1991) taksikuski kysyy sokealta nuorelta naiselta miltä tuntuu rakastella henkilön kanssa, jota ei näe. Nainen torpeedoi kuskin jokaisen kysymyksen nerokkaasti. Lopputulos on, että näkevä kuski kolaroi autollaan, sokean naisen jatkaessa sujuvasti kävelyään.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.