Lapsen syntymä on järisyttävä kokemus ihmisen elämässä. Lapseen sitoutuminen tapahtuu hitaasti ja vääjäämättä. Suhde lapseen on ehdoton. Lapsen tarpeet nousevat vanhemman omien tarpeiden edelle. Useimmiten. Suhteellisuudentaju kasvaa, tai ainakin muuttuu. Rakkauden renkaat laajenevat elämän mittaisiksi ja yli sen - kuoleman taakse saakka. Sukupolvet katsoivat edestä ja takaa syntynyttä lasta.
Esikoiseni on asunut opiskelija-asunnossaan 16 kuukautta, josta kesän melko lailla luonani. Nyt hänen opintonsa alkavat olla lopputyötä vaille valmiit. Raha-asiat ja asunnosta luopuminen huolettavat häntä. Uusi ja tuntematon on pian edessä. Kuin vanhasta muistista riitelimme, me kaksi nopeaa reagoijaa.
Minäkin huolestuin, raha-asiat ovat hankalia. Opinnäytetyöllä on dead line. Näytin epävarmuuteni. Esikoinen huokaisi: - Et suhtaudu minuun kuin ennen! Ennen emme aina riidelleet. (- Emmekö todella, ajattelin.) - Tule tänne, halataan, pyysin. Aikuinen lapsi tuli, halasi ja istui kauan hiljaa. - Ei viitsitä huutaa. - Ei, ei huudeta, keskustellaan.
Rauhallisin mielin menin nukkumaan. Aivoni eivät silti suostuneet rentoutumaan. Näin kaksi vanhemmutta kuvaavaa unta, oikeita painajaisia, ja ah, niin viisaita unia! Kiitos olkoon Ali Tajunnan!
Uni 1
Esikoinen tulee minua hiekkatiellä vastaan, iloisena, kuten aina. Katson häntä kasvoihin, hymyilen, kunnes huomaan hänen kätensä. Hänen kätensä! Ne on amputoitu ranteista, molemmat kädet. Kämmeniä ei enää ole. Olen kauhusta jäykkänä. En kykene puhumaan. Herään hikisenä.
Tätäkö äitinä teen? Pojastani kädetöntä! Jos en luota lapseeni, sidonko hänen kätensä, enkö anna hänen kasvaa ja irrota minusta!? Ajatus on ahdistava ja samalla kristallinkirkas: irti on päästettävä - vaikka kädet katkomalla. Napanuora ei riittänyt.
Uni 2
Nukahdan levottomana uudelleen.
Roikun johdon varassa avaruudessa pukeuteuneena avaruusasuun. Minua vastaan tulee äiti samanlaisessa asussa. Hän selostaa surullisena: - En voi enää mitään avruusaluksessa olevalle lapselleni. Hän on jo kuollut. Lähden takaisin maahan. Siellä minulla on vielä yksi, elävä, lapsi. Nyökyttelen hämilläni, äärimmäisen surullisena ja osanottavana. - Mikään ei ole kauheampaa kuin menettää lapsensa. Raskas valinta, mutta oikea.
Jaaha, homma sen kun vaan jatkuu. Äitien on paiskattava lapsensa avaruuteen! Napanuorat katkottava, kädet riuhtaistava irti, lentoon päästettävä - lapsi elämään ja kuolemaan. Kiinni ei saa roikkua. Uskotaan. En tosin uskonut vielä kymmenen vuotta sitten, että näin lujille ottaisi.
Silti. Ja siksi. Uskon, että rakkaus ei minussa kuole. Se syvenee. Jonain päivänä katson lastani, joka katsoo lastaan, joka lentää. Me hymyilemme: me tiedämme.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.