"Sinä se sitten olet niin saatanan ymmärtäväinen ihminen!" Lauseen huusi minulle junassa nuori nainen, josta sittemmin tuli taitava näyttelijä. Matkustimme yhdessä paikallisjunassa kohti opiskelija-asuntoa. Tuleva näyttelijä kävi kanssani samoilla luennoilla ja asui samassa osakunnan omistamassa talossa.

En muista enää keskustelumme varsinaista aihetta. Ystäväni esitti minulle tanakasti mielipiteitään ja minä vastailin toistuvasti: - Toisaalta ja toisaalta... Lopulta hänen hermonsa pettivät ja hän huusi minulle lauseensa. Junavaunu hiljeni ja kaikki kääntyvät tuijottamaan meitä. Minä purskahdin nauruun ja myönsin hänen olevan täysin oikeassa.

Myönsin olevani NIIN ymmärtäväinen ihminen, että ymmärrän itseänikin jatkuvasti ja kaikessa, 'ymmärrän' senkin että laiskottelen opinnoissani, syön mitä sattuu ja otan joskus punkkuakin. Hän hyväksyi vastaukseni, mutta jatkoi puhisemistaan vielä junasta poistuttuamme. - Et sä voi olla tuommoinen nössö, ei noin voi kaikesta ajatella, hän toisteli.

Monesti olen tuon keskustelumme muistanut. Jatkuva ymmärtäminen voi myös olla henkistä laiskuutta ja välinpitämättömyyttä. Sitä en itselleni soisi. Kukapa haluaisi olla nössö?

Toisaalta... niin. Toisaalta en halua olla liian jyrkkäkään. Asoilla on YHÄ puolensa, sen on elämäni vain vahvistanut. Helpolla en minäkään päässyt, kolhuja olen kohdannut, mutta yhä haluan ymmärtää. Laiskasti tai ahkerasti, sama se.  Kunhan edes joskus, edes hieman.