Törmäsin kirjoja selaillessani Roy Baumeisterin selityksiin pahuudesta. Baumeister selittää pahuutta kolmella eri selityksellä: 1) hyöty 2) uhattu egoismi 3) idealismi.

Idealismi on helppo nähdä pahuuden taustalla juuri näinä päivinä, kun USA muistelee Al-Qaidan terroristi-iskuja. Se, mikä toiselle on idealismia, on toiselle pahuutta.

Hyödyn tavoittelu on kautta historian antanut oikeutuksia raakuuksille, äärimmäiselle pahuudelle. Valta ja siihen liittynyt hyöty ovat

Uhattua egoismia

äääääää- Mitä enemmän itsekontrollia on, sen parempi. Minusta se on verrattavissa älykkyyteen. Jos katsotaan, mikä ennustaa menestymistä nyky-yhteiskunnassa, niin älykkyys ja itsekontrolli ovat kaksi tärkeintä tekijää, sanoo Floridan yliopiston tunnettu sosiaalipsykologi Roy Baumeister, joka on tutkinut itsekontrollia.
- Tutkimusten mukaan lapset, joilla on vahvempi itsekontrolli 4-vuotiaana, menestyvät paremmin aikuisina, he pärjäävät paremmin yliopistossa, ovat suositumpia ja heistä pidetään enemmän, Baumeister listaa.
Tutkijoiden mukaan itsekontrollia voi vahvistaa harjoittelemalla ja tunne- ja vuorovaikutustaitoja voi opetella ihan yhtä lailla kuin esimerkiksi äidinkielen taitoja.
- On tärkeää aloittaa itsekontrollin vahvistaminen jo lapsuudessa. Se on niitä harvoja asioita, joita todella voi opettaa,
http://www.yle.fi/akuutti/arkisto2006/280306_d.htm

Ääneen ja kuiskaten

Lukeminen on hieno, yksityinen kokemus. Lukija voi nauttia sanataideteoksen
yksin. Sen voi pilkkoa, maistella ja sulatella kuin juhla-aterian. Kokemuksen
voi myös jakaa joko puhumalla tai kirjoittamalla toisten kanssa.Netti tarjoaa
tässäkin uuden ja verrattomasti nopeamman tavan löytää muita nautiskeijoita.


Bloggasin aiheesta kolme vuotta sitten: http://tuulisuoja.vuodatus.
net/blog/88243

http://suomenmessutdm.rwcmp.
com/829/HxJpEgQU5okI/ap/GXmgUj81YjRw/basogjrijjs?info_start=1
 

Filosofi Johannes Ojansuu esiintyi alustajana Tulevaisuuden ystävät ry:n järjestämässä keskustelutilaisuudessa. Illan otsikkona oli oli Kiireen ja tehokkuuden ylivalta. Kokonaisuutena illan teemat risteilivät ohi filosofin ja keskustelijoiden, joille kävi niinkuin tällaisissa illoissa tahtoo käydä: puhuivat omista taustoistaan ja itsestään. Toisaalta, kukapa vois loukkaantua Ville Komsille, joka yltyi muistelemaan tapahtumia vuodelta 1982. Yritysjohtajat kertoivat omista kiireistään ja niiden kohtaamisista tai kohtaamattomuuksista. En voinut välttyä kokemasta eliitin läsnäoloa. Köyhä ei valita kiireen ylivallasta - eikä työtön.

Mistä Ojansuu sitten puhui?

Ojansuu puhui minuuden ja yhteiskunnan suojelemisesta. Pyhä (arvokas meissä) meissä peittyy, kun rajapintaa rikotaan. Rajapinta (ihmisen keho, iho) on ainoa tapa kohdata toinen ihminen. Ja itsensä myös, sillä kuolema on meidän jokaisen raja. Pitäisi antaa olla, armahtaa. Armo on rajasuhde itseemme. Väkivalta, niin henkinen kuin fyysinen, on toisen ihmisen rajapinnan rikkomista, epäkunnioittamista. Rakkaus on toisenlaisuuden hyväksymistä, tilan luomista toisen muuttumiselle.

Vapaan markkinatalouden ihanne on Ojansuun mukaan tyytymätön ihminen. (Älä hyväksy itseäsi sellaisena kuin olet!) Tyytymätön tarvitsee koko ajan jotain. Niin yksilön kuin yhteiskunnan terveyden ehto on vahempään tyytyminen. Raja siis suojelee. Tämä nykyinen yhteiskunta tuottaa meille kiireen. Et sinä enkä minä! Tämän tiedostaminen helpottaa yksilöä, joka koettaa tässä ajassa elää.

Ojansuu liittää käsitteistössään pyhyyden ´ymmärryksen kulttuurin nuoruuteen ja vanhuuteen'. Kulttuurimme on ajautunut 'ymmärryksen nuoruuden kulttuuriin', jossa rajaa ei tunnisteta ja sitä koetetaan työntää pois. (Vrt. nuori ihminen, jonka maailmassa on paljon vahvistettavaa, avointa.) 'Ymmärryksen vanhuudessa' raja tunnistetaan ja tunnustetaan, jolloin pyhä voi toteutua. (Vrt. vanha ihminen, joka haurastuu, jonka keho on jo rajatilassa - herättää meidät rajan tajuun.) Vanhuus on pyhä tila, rajan läheisyyttä tulee kunnioittaa.

Ojansuu rajaa keskustelusta pois uskonnolliset käsitteet. Hän ei etsi selityksiä sille, mitä toisella puolella on, koska hänelle ne selitykset eivät ole varmoja. Ojansuu toki ymmärtää uskonnolliset tarpeet ja perinteet, mutta ei siis puutu niihin. Hänen mukaansa kirkolla voisi olla merkitystä rajantajun ymmärtämisessä.

Ihminen hyödyntää luontoa, ei kunnioita luonnon toiseutta. Ekokatastrofi on mahdollinen. Ehkä se jopa pakottaa meidät luopumaan, asettamaan rajoja. Luonnon koskemattomuutta ei ole asetettu arvoksi, rajaksi. Antiikin aikana taito/tekniikka kulki yhdessä hyveen kanssa.

Viehätyin kovasti Ojansuun lauseesta: " Ihminen, jolla on jotain salattua, jättää jälkiä". Meissä kaikissa on jotain kätkettyä, jonka ei tarvitse tulla ilmi. Tässä 'ymmärryksen nuoruuden kulttuurissa' me hylkäämme kaikki rajat, emme suojele itseämme. Ojansuu on huolissaan nuorista, jotka eivät osaa suojella itseään, paljastavat kaikkialla kaikkea (FB, BB jne). He eivät tunnista, että heissä itsessään olisi jotain suojeltavaa. Kulttuuri-ilmasto etenee meistä riipumatta, mutta auttaa, kun tiedostan asioiden tilan. Kouluihin tarvittaisiin hyvekasvatusta.

************************

Oivalsinko itse jotain? Kyllä!

Aikamme pulma on rajattomuus, luotamme jatkuvaan kasvuun, emme suojele itseämme. Rajattomuudesta seuraa pahaa oloa, ahdistusta ja pelkoa. Kun pelkäämme, kiristämme rajoja, alamme pelätä muita. Maahanmuuttajat nähdään uhkana. Kun ei ole tilaa itselle, ei ole tilaa muille. Vihapuheet yleistyvät.

Näen tätä työssäni, yhteiskunnassa kaikkialla. Meidän aikuisten on jaksettava keskustella nuortemme, lastemme kanssa! Opetettava rajoja, kunnioitettava niitä. Meidän on uskaltauduttava avoimeen ja suoraan keskusteluun. Nuorelle ei voi sanoa: 'höpö höpö, ei sinua mikään uhkaa!' Jos nuori pelkää, pelolle on aina syynsä. Tunteet ovat aina totta. Ainoa tie on läsnäolo, kuuntelu ja vastaaminen; rajapinnan kohtaaminen.

Näiden sormien alla

viheriöin jokaisen niityn.

Näiden lauseiden luona

kostutan taivaan purppuraan.

Näiden katseiden valossa

sytytän hiipuvan tuhkan

ja

annan armon täyttyä.

Minä olen kirjanpitäjä-äidin tytär. Äidillä oli hyvä laskupää ja sisukas luonne. Ehkä kirjanpito toi hänelle turvaa epävakaan lapsuuden jälkeen. Järjestyksen pito muutenkin oli äidille tärkeää. Yhä muistan liinavaatekaappimme: tiukasti vedettyjen, mankeloitujen ja hohtavanvalkoisten lakanapötkylöiden väliin ei olisi tulitikkua mahtunut. Isä toi palkkapäivänä tilipussinsa suoraan äidille, toisin kuin moni muu. Monen pussiin oli alkoholiliike jo tehnyt ison loven. Äiti piti tilikirjaa, johon jokainen ostos ja lasku kirjattiin huolellisesti. Joskus jopa yksittäinen maitotölkki oli saanut oman rivinsä tilityksessä.

Kirjastotyö edellyttää järjestystä. Tiedot ja aineisto voidaan järjestää, luokitella ja sijoittaa eri tavoin, mutta aina jonkin säännön tai ohjeen mukaan. Minulle tämä on ollut tuttua ja itsestään selvää. Pienen kotimme seinät oli vuorattu kirjoilla, joiden järjestyksestä vastasi äiti. Elämä helpottui huomattavasti, kun tiesi tarkalleen, missä jokin esine tai kirja sijaitsi. Järjestys toi turvaa. Ammatinvalinnassani yhdistyi rakkaus kirjallisuuteen ja kotikasvatuksen tuottama järjestyksen kaipuu.

Muutin kotoa pois 19-vuotiaana. Ensiasuntoni oli hämäläis-osakunnan opiskelijasoluasunto. Pidin huoneeni hyvässä järjestyksessä ja huolehdin mielelläni myös yhteisistä tiloista. Sama jatkui muuttaessani silloisen poikaystäväni, myöhemmin lasteni isän, yksiöön. Myös hän oli kasvanut tarkan kontrollin alla. Loimme yhteistä koodistoa kotitöille ja tekemisillemme yleensäkin. Sääntely loi turvaa, jälleen.

Vuodet 1987-1997 vauhdikasta aikaa perheessämme, muutimme tiheästi, olin neljästi raskaana viiden vuoden aikana, yksi lapsi menetettiin, vakiinnutimme työsuhteitamme, Puoliso sairastui vakavasti, äitini kuoli, Puoliso menetti isänsä. Koetimme ylläpitää järjestystä, vaikka ympärillämme järisi. Emme osanneet. Vuonna 1998 tuli pysähdys, suurin suru elämässäni, välttämätön pakko: avioero.

Jäin joksikin aikaa työttömäksi, vaille palkallisia järjestelytehtäviä siis. Tuo aika koetteli itsetuntoani. Pikku hiljaa toivuin erosta ja työttömyydestä, sain töitä ja läheisyyttä. Järjestyksenpitoon ei ollut enää yhtä paljon aikaa, vaikka sisäinen kontrolloijani eli yhä. Ristiriita sisälläni jyrsi minua. Järjestystä ei tahtonut löytyä mistään, elämä heilahteli kaaoksesta toiseen. Aivojeni kaapistot pursuilivat, oksensivat roinaa ulos, vaikka kuinka puskin kaappien ovia kiinni.

Kolmen vuoden ajan psykoterapeutti Pekka siivosi kanssani, puhdisti ja raivasi tilaa minuudelleni. ’Mitä mielessä liikkuu?’ kysymyksellä hän laukaisi usein roinaryöpyn. Loppuaikoina kykenin jo pysähtymään, pohtimaan ja olemaan hetken hiljaakin ennen vastaustani. Vapaalle assosioimiselle ei silti kolmessakaan vuodessa löytynyt suuria huoneita. Aivan terapian lopussa näin unen, jossa vapaana ja onnellisena kuljeskelin suuressa, valkeassa ja valoisassa vinttikerroksessa. Keskellä vinttiä oli iso nojatuli, jonka vieressä jalkalamppu ja pöytä täynnä rakkaita kirjojani. Aivan vintin perällä oli himmeästi lasitettu ovi, jonka takana seisoi hahmo. Ei, en pelännyt hahmoa. Päinvastoin, terapeuttihan se siellä, tavattavissa tarvittaessa.

Miksi siivoaminen on ahdistavaa? Miksi et halua luopua vanhasta roinasta, mikset halua katsoa kanssani eteenpäin, kysyy lempeästi Puolisoni tänään. Minä pohdin yhä, MITÄ siivoaminen on? Kontrollista luopumista vai kontrolloimista? Vaiko vain siivoamista? Pidän järjestyksestä, kun sillä on säännöt. Kenen säännöillä etenen? Minun on aika luoda ihan omat säännöt. ’ Vanhasta luopuminen vapauttaa’, olen hokenut ympäristölleni jo vuosia. Vapautan siis myös itseni, sen vanhan itseni.

Jäin kaupunkiin viikonlopuksi. Kulttuurintuottaja viettää sunnuntain töissä hikisessä kaupungissa. Mies lähti vähintäänkin yhtä hikisiin hommiin moottorisahan ja itikkamyrkyn kanssa mökille. Olen innoissani! Sain ideoida, rakentaa ja tuottaa yhdessä Kollegan kanssa tapahtuman, josta tuli täsmällinen tilaustuote ja silti näköisemme.

Kaipaan maalle. Tämä on tullut minulle lopulta hieman yllätyksenä, vaikka luonto onkin aina ollut minulle tärkeä. Lapsuuteni mökkireissut eivät olleet kovinkaan rentoja, niitä en kaipaa. Stadilaisskidille maalla oli monta pelon aihetta: ylikorkeat saniaiset, joiden yli en nähnyt, monenmoiset pistiäiset ja epäilyttävät ääniäiset, joista ei tiennyt miten kaukana ja varsinkin - lähellä niiden aiheuttajat olivat. Jopa kuu aiheutti minulle kerran yöunien menetyksen, se kun oli mielestäni neliskanttinen ja ilmiselvä ufo.

Puolison mökillä on käsittämätön rauha. Iso osa rauhasta toki säteilee Puolisosta, joka jo pihaan ajaessa huokaa syvään ja antaa itselleen luvan vapautua turhista taakoista. Hänen rauhansa tarttuu ja takertuu minuun. Maalla saa olla - ja vain olla.

Olen viimeisen parin vuoden aikana hurmaantunut virvelöimisestä, siis siiman heittelystä. Kalan saaminen on sivuseikka - tai oikeastaan järkytys. Nautin suuresti laiturilla illalla seisoskelusta. Käyn mykkää dialogia järven kanssa. Tuuli vaihtaa suuntaa, järvi sen mukana, järvi tuoksuu eri tavoin eri vuorokauden aikoina, jossain molskahtaa, liplattaa, kuiskaa... Kuvittelen pääseväni järven kanssa yhteyteen, vaikka harhaahan se on, pelkkää laiturilla haamuilua. Olen näet hyvin hiljaa, äänettä, lähes liikkumatta. Vain vavan vaimea nosto, heilautus ja viipyilevä takaisinkelaus ovat ainoat liikkeeni.

Järvi on iso, ei se antaudu minulle, enkä minä sille. Säilytämme salaisuutemme. Ei ole tarvetta juoruiluun. Kuuleminen riittää.

Huiiih, miten tässä näin pääsi käymään?

Blogi, Tirkistysaukkoni mun, oli minulle henki ja elämä - ainoa takuuvarma piilo-suoja-ilo. Sitten tuli Elämä - ja vei mennessään. Minä, joka niin kaipasin, pääsin takaisin Elämään. Ei tämä uutta ole, ennenkin elämässäni kirjoittaminen on jäänyt taka-alalle ja muut asiat liikehtineet kuin valtamerilaivat, syvällä ja vakaasti, kohti uutta.

Tuli Mies, sulki syliinsä, kuljetti eloon. Tulivat Muutokset. Työpaikan vaihto, lasten muuttoja, muutoksia, lapsenlapsi, sotaveteraanin muutto ja uuden työn opiskelu ja sopeutuminen uusiin seiniin kaikkialla. Työhöni kuuluu mm 4 eri toimipistettä, runsaasti uuden haltuunottoa, lukemista, selailua, tapahtumaa isossa organisaatiossa. Iloitsen suuresti työstäni, saan siitä paljon, vaikka ehkä joudinkin antamaan itsestäni sille ison osan.

Kirjoitin yhden lauseen, josta pidin. Kirjoitan sen tähän. Olkoon se paluun alku. Vielä minä palaan sanojeni ääreen.

Särkyvän sään ääni

jäiden lähdössä.

Aina, kun jokin muuttuu, jotakin särkyy. Nuorempana ei suostunut siihen. Nyt kohtaan tuota särkymistä iloiten.

Olkoon tämä pieni Pääsiäispohdinta myös.

On suurta armoa särkyä. Eheytyminen alkaa vasta, kun on uskaltanut. Rikkoa ja rikkoutua.

Palokärki nakuttaa, jäälautat siirtyvät, valo ei väistä, olkoon - kevät!

Prospero julkaisi blogissaan listan upeista naisista lauluineen. Jatkan teemaa julkaisemalla oman listani. Minulle tärkeitä, ihania naisia  on ollut blogini sivun oikeassa laidassa alusta saakka. Jeppe on muuten nainen, hänkin.

1. Patti Smith on vahva, rohkea, herkkä, hypnoottinen, alitajuntainen nainen. Minulle hän on osoittanut naiseuden moninaisuutta. Kun epäilen voimieni ehtyvän, kaivan Smithin levyn esiin ja taas olen pelastettu elämälle. Kerran huudatin neljännen kerroksen parvekkeelta Pattia täysillä ja tiesin jääväni henkiin.

http://www.youtube.com/watch?v=c3coSfks4rQ

Vuonna 2007 Smith coveroi Cobainia osuvasti:

http://www.youtube.com/watch?v=M_ciiCyxOJA

2. Shawn Colvin on ainoa amerikkalainen lauluntekijä, jota olen oikein paikan päällä kuullut, 1997 San Franciscossa, tämäkin biisi soi silloin vihoviimeiselle hattuhyllylle, koskettavasti (mutta miksi hänellä on...käsiraudat kaulassaan...:

http://www.youtube.com/watch?v=MeUw790FIRs

Tämä tuutulaulu herkistää tulevaa isoäitiä:

http://www.youtube.com/watch?v=Piqx8t5IFRI

Istuin tuolloin öisin netissä ja vahdin erästä sivustoa, jonne öiseen aikaan saapui nuori Amerikassa asuva nainen, joka oli Colvinin innokas fani. Häneltä sain tuolloin paljon sellaista tietoa, joka Suomessa oli vielä kiven alla. Tämäkin lauluntekijä oli merkittävä elämäni tuolloisessa kriisissä. Sain Colvinin tuotannosta uskoa herkkyyteen, en halunnut katkeroitua.

3. Jostain syystä naisia on pilkattu harpuiksi. Rakkain harppuni on tietenkin HUULIharppu! Voi lapsiraukkojani, kun heitä rääkkäsin imujen ja puhallusten opettelulla! Annie Raines on nainen, jonka keuhkot kestävät ja harppu todella taipuu hänen huulillaan moneksi! Kyseinen video on suoraan räkäisistä unistani (kuudennen minuutin kohdalla Annie on jo pöydän päällä, seitsemännellä irtoaa jo tukkakin...):

http://www.youtube.com/watch?v=6nezSWF6ymQ

4. Koko Taylorin näin Puistobluesissa 2003. Hiljattain edesmennyt rouva oli tuolloin kovassa vedossa!

5. Ani Difranco on uusi tuttavuus. Vahva tulkitsija, hänkin.

http://www.youtube.com/watch?v=qv343ai0EfA

 Jatkan aiheesta lisää myöhemmin, taas loppui aika kesken. Pahus!

Varoitettiinkö meitä? Kertoiko kukaan elämänpolun mutkista ja karkeista kivistä reitillämme? Kuiskuteltiinko sodista, murhista, maailman pahuudesta?

Kyllä meitä varoitettiin, mutta kuuntelimme huonosti - minä jopa suljin toisen korvani. Edelleen en kuule kaikkea kuultavakseni esitettyä. En kuule tai ymmärrä. Sivuun menee joka tapauksessa. Sydän kuljettaa ohi. Tunne vie aaltoihin puheet ja joskus huudotkin.

Emme halua uskoa pahaa emmekä pahaan. Se lienee äitiyden hinta. Joku on aina jonkun lapsi. Äidit kuulevat tosin.

Siksi tarvitaan isiä. Muun muassa.

Isät kuulevat rakkauden läpi ja lävitseminä. Kuiskaukset ja huudot. Isät kuulevat tosin. Äidit kuulevat, joskus liikaakin. Yhdessä, isä ja äiti, muodostavat lasta suojaavan turvan. Poluilla saa ja kuuluu tärveltyä. Rakkaus kuljettaa, moneen suuntaan.

--Kliseistä, mutta olkoon!

Minulla on rakkaus,

joka pitää tiukasti sylissään -

turvaa ja suojaa, lohduttaa ja tukee,

kantaa ja nostaa, hoivaa ja parantaa,

hellii ja hieroo, rakentaa ja korjaa.

Minulla

on

rakkaus.

Minulla on rakkaus,

joka avaa itsensä auki  -

tulla ja mennä, olla ja lähteä

kuoria ja täyttää, piiloutua ja esiintyä,

palella ja sulaa, kulua ja kasvaa.

Minulla

on

rakkaus.

Olo on outo, mutta levollinen.

Kesääni on mahtunut viiden viikon mittainen loma ansiotyöstä, muutto, yhdet häät ja yhdet hautajaiset. Muutto luonnollisesti vei eniten voimia - pitikin sattua vuosisadan helteet samaan aikaan!

Aurinkoinen  Helsinki

turistin kamera salamoi

katu kahvilan alla

halkeilee janoisena

raitiovaunukiskoissa

hienostunut kivi.

Kesä suo ihmiselle lempeyden, mahdollisuuden lempeen, saa lempimään - ei empimään, lämpö kun lisää rohkeutta! Talvisin lämpö pitää itse tuottaa, kesällä lämmön saa kuin ohimennen, hikoilematta - ja silti iho helmeilee. Lempeys näkyy ihmisten kasvoilla, raskaan talven jälkeen lempeä tuuli saa hellittämään hieman vaatimusten keskeltä.

Reko Lundan on kirjoittanut ihmisen perustarpeesta seuraavan lauseen: " Ihminen tarvitsee jonkun, joka hyväksyy hänet siinä yhteydessä, jossa hän elää." Hyväksyminen on lempeyttä, suvaitsevuutta, lempeyttä toista kohtaan.

Monen kuulee kaipaavan 'hyväksytyksi tulemista sellaisena kuin on'. Minuus ei leiju avaruudessa, vaan sillä on historiansa ja tulevaisuutensa. Toisen ihmisen elämällä on aina oikeutensa, jota muut eivät voi eivätkä saa määritellä.

Lempi on kaunis naisen nimenä, ja valitettavan unohdettu suomen kielen sana. Kannatan ehdottomasti lempeä, lempeyttä, lempimistä! Kauan eläköön Lempi keskuudessamme!

Olen alkuvuoden elänyt hyvin tiheästi ja intensiivisesti. Olen ollut tapahtuminen virrassa, osaa olen seurannut sivusta, osassa olen ollut aktiivisena toimijana.

Perheeni nuorille on tapahtunut paljon, kuten nuorille yleensä. Olen koettanut tietoisesti pysytellä taustalla. Tuen, kannustan ja keskustelen, mutta en osallistu. Tämä ei ole ollut aivan helppoa, se on vaatinut tietoista keskittymistä - minun naarastiikeriluonteelleni ainakin. Nuorteni elämä kulkee kanssani unissani, ajatuksissani. Sitoudun yhä lujasti. En vain enää halua näyttää sitä yhä voimallisesti. Paradoksaalisesti tämä on vienyt voimiani - ja lisännyt niitä. En hylkää, kannattelen. Myös itseäni. Ja rakas, rakas Puoliso minua, kaiken keskellä.

Eniten voimiani ja aikaani on vienyt perheen asumisen järjestäminen. Muutin 11,5 vuotta sitten kolmen lapsen kanssa, eroni jälkeen, nykyiseen kotiimme. Esikoinen lähti omilleen 3,5 vuotta sitten. Puoliso muutti meidän kanssamme asumaan 2 vuotta sitten. Asunnon sisälläkin on muutettu moneen kertaan, minä olohuonen sohvalle ja takaisin makuuhuoneeseen, jonka Puoliso remontoi sinne päästyään. Lapset ovat asuneet kuka missäkin huoneessa. Iäkäs isäni on asunut koko tämän ajan naapurissamme. Ratkaisu on ollut ehdottoman onnistunut ja turvallinen kaikille.

Joulukuussa kävin isäni luona. Tunsin suurta syyllisyyttä muuttoaikeistamme. Itkin isän kainalossa. Hän lohdutti ja ymmärsi - taas kerran. En onnistunut saamaan hänelle, vaikka sotaveteraani onkin, turvallisempaa asumismuotoa. Yhtenä syynä on se, että me asumme niin lähekkäin. Isällä ei kuulemma ole mitään hätää. Ei, vaikka minä olen päivät töissä, enkä edes öisin ole hänen luonaan! Huokasin isälle, että hänen pitäisi karkailla, kakkia housuihinsa ja unohtaa nimensä, jotta saisi asunnon. Isä lupasi pärjäillä. En aio luovuttaa. Tänä vuonna 87 vuotta täyttävä reumaatikko, heikko ja monisairas mies tarvitsee yhteiskunnan tukea - vihdoin.

Puoliso ja minä olemme alusta saakka haaveilleet YHTEISESTÄ kodista, jossa olisi myös sauna. Nykyinen on tilaratkaisuiltaan riittävä meille, mutta ilman saunaa ja yhteisen rakentamisen kokemusta. Haluamme rakentaa pesän yhdessä. Nyt on sen aika, vaikka asuntomarkkinat ovat täällä pääkaupunkiseudulla selvästi ylikuumentuneet ja minun työtilanteeni epävakaa. Jos ei mitään uskalla, ei mitään saa! Nyt on Muutoksen ja muuton Aika!

Nykyisen asunnon myynti oli helppoa, vain ilmoitus kaupan seinälle ja jo oli monta perhettä katsomassa kotiamme. Jotain tilanteesta kertoo sekin, että muutaman päivän kuluttua sain puhelin: "Joko se asunto on myyty? Ostan sen näkemättä!" Pakko oli vastata, että myyty on. Näkemättä en olisi suostunut myymäänkään.

Uutta kotia jouduimme aika lailla etsimään, mutta onneksi sekin löytyi. Netissä on ilmaispalsta, jolta asunto löytyi. Myyjät halusivat myydä itse, ilman hysteriaa. Niin mekin olimme tehneet ja ymmärsimme heitä. Kaupat syntyivät. Muutamme heinäkuun alussa.

Kolme kuukautta olen kaiken vapaa-aikani käyttänyt asuntoasoihimme. Puoliso kyseli huolestuneena koinko tulleeni jätetyksi yksin asian kanssa. En suinkaan, olinhan innoissani myös. Päätöksentekoa Puoliso tuki hienosti, kun minä vielä epäröin. Hän uskalsi sanoa ääneen sen, mitä ajattelin: Otetaan tuo! Hämmentävää oli minulle se, että ensin ajattelin uuden kodin olevan jotenkin liian hyvä... en ehkä meille, mutta minulle. Epäröin myös, koska kaupunginosa ei ollut minulle täysin tuttu. Koko perhe on ollut ratkaisun kannalla. On siis oikea aika Muutokselle.

Yöllä, pimeässä, lepäsin Puolisoni kainalossa ja puhkesin hillittömään nauruun. - Mikäs noin naurattaa, kuului pimeästä. - Minä hymyilen, koko ajan, jopa yöllä, pimeässä, en siis kennellekkään erityisesti, vaan kaikelle. Hymyilen elämälle, yhä ja sittenkin. Kaiken keskellä elämä ja minä hymyilemme. Pimeässä ja valossa.

Ystävä kuoli. Hän lähti matkalle, pääsi pois kärsimyksistään, jotka olivat inhimillisesti ajattelen valtavat. Oloni on surullinen ja helpottunut. Järki vain käsittelee asiaa viiveellä, en osaa käsittää Kuoleman suuruutta. Hän on poissa, kokonaan. Ja ei ole, koska pystyn nanosekunnisssa näkemään hänet edessäni. Minun tarvitsee vain sulkea silmäni.

Kohtasin surevan Puolison. Olin läsnä, kuuntelin. Kyselin hieman, ikään kuin aloitin lauseita hänelle. Muuta ei tarvittu. Joimme kahvia, ja hän unohti tuomani leivonnaiset. Haimme ne keittiöstä. Arki palaa vähitellen. Katselimme kuvia, hautajaisista, juhlista, arjesta. Koti oli tuttu, mutta muuttunut. Sieltä puuttui osa, Toinen Puolis(k)o, hänen äänensä, tekemisensä, läsnäolonsa.

Pyysin, että hän muistelisi mistä piti aikoina ennen Puolisoa. Hän itsekin oivalsi, että tosiaan, hän on nyt taas hän itse, ei enää hän JA hän. Vaikka suree, on silti kyse myös erosta, tässäkin. Minuus on rakennettava uudelleen. Kuka minä olen tästä lähtien.

Puhuimme kuolemasta, josta minullakin on kokemusta. Olin paikalla kun äitini kuoli; sain siis äidiltäni sekä elämän että kuoleman. Se on paljon yhdeltä äidiltä. En pelkää kumpaakaan.

... olin tuhma ja salakuuntelin bussikeskustelua, joka meni suunnilleen näin:

- Ai siis ootte kihloissa, ihquu, onnee! Sit naimisiin kans, eikö?
- Joo, kaikki kysyy tota.
- Kutsut mut sit, lupaa jo!
- Joo, monta sataa on jo tulossa, tarttee miettiä.
- Mä haluun, mä pyysin jo!
- Okei, mä koitan järjestää.
- Missä niinku meette?
- Mä halusin tavallisessa kirkossa, mut Jare haluis ordotoksises.
- Miks?
- No, kun sen mielest siel on niin hienoo, kultaa ja koristeita, kruunujakin pidetään silleen pään päällä, tieks.
- Ai se on sit ortodoksi vai?
- Ei se viel oo, mut se miettii... kato just tän kullan takii.

Heitin lantin Atlanttiin,

kurotin kiven kurusta,

kuljin avojaloin takaperin,

kiersin kaivon kaltevan

poimin purosta poron

riensin rajoille raukoille

se kaikki

kaikki se

oli tarpeen

ja turhaa

viisasta hulluutta

kaikki ne vuodet

kämmenet minussa

surivat, kaipasivat

aavaa selkää avaraa

silitellä sinut syliini

rakkautta loppuelämäksi

Olen ottanut tavakseni tarkastella uuden vuoden alussa mennyttä vuotta. Minun on ikään kuin käsiteltävä se käsistäni, päästäkseni uuteen vuoteen - käsiksi. Aivoni ovat hyvin käsitteelliset, pienet ja käsin koskeltevat. Oloni helpottuu myös välittömästi, kun saan edellisen vuoden kuorman purettua ja pääsen jatkamaan uutta, alkanutta vuotta tyhjin lavoin, puhtain purjein, lasti purettuna. Soikoon vellikelloissa uudet sävelet!

Vuosi 2009 oli merkittävän pysyvyyden ja merkittävän muutoksen vuosi elämässäni. Se olisi ollut vaikea ja raskas vuosi yksin, ilman Puolison tukea. Hän lupasi kulkea vierelläni ja on pysynyt sanassaan ja teoillaan.

Vuosi kului ankarasti sairastellen, en edes jaksa laskea lääkkeiden määrää. Tunsin välillä olevani koe-eläin, testikappale, vikapainos. Vieläkään en ole täysin terve. Uuden vuoden suurempia haasteitani onkin saada fyysinen terveyteni jälleen tasapainoon.

Toinen iso muutos minulle oli vaihtaa työpaikkaa. Onneksi siis vaihtaa, työttömyys tosin on uhkana jälleen tänä vuonna, mutta ehkä jälleen jokin ratkaisu löytyy. Työttömänä ainakin vuorotteluvapaasijaisuuksia saattaa onnistua saamaan. Opettelin melkoisella vauhdilla uuden työpaikkani tehtävät, ihmiset ja olosuhteet. Uskallan sanoa tunteneeni iloa selviytymisestäni. Etenkin, kun myöhemmin oivalsin, että tätä työtehtävää joku oli pitänyt raskaana ja haasteellisena.

Näistä kahdesta raskaasta palikasta en olisi mitenkään selvinnyt ilman Puolisoani. Hän on jaksanut sietää huolestumisiani, epätoivoani, stressailuani, kiukutteluani, pelkojani. Hän on ollut nyt minulle se muuri, joka joskus koin olevani lapsilleni: tätä syliä vasten saa itkeä ja surra. Kunnes taas niistetään nenät ja noustaan toimiin. Olen hyvin, hyvin onnellinen.

Vuoden aikana minusta tuli suloisen tytön isoäiti. Uskomattoman onnellinen ja iloinen kokemus, jonka synnyttämät onnen renkaat laajenevat valtamerten yli! Olen liikuttunena seurannut tuon pienen ihmisen alkutaivalta, mitä kaikkea hän onkaan jo saanut ympärillään aikaan. Rauhaa, rakkautta, sovitusta ainakin - ei pieniä seikkoja, ei lainkaan!

Esikoinen on jo muuttunut habitukseltaan perheenisäksi, töitäkin on piisannut. Säteilevä puoliso sädehtii entistä enemmän, ajoittainen väsy ei poista tuiketta. Nuoren äidin tulevaisuuden suunnitelmatkin alkavat olla selvillä, perheellä on paljon edessään. Pikku Kakkosemme tanssi vanhansa, kirjoitti osan kirjoituksistaan, valloitti Akropoliin ja Nuoren miehen rinnalleen. Kuopus päätti peruskoulunsa, haki ja pääsi teknilliseen oppilaitokseen, eli lavalla tähtihetkensä bändin solistina ja tytön sydämessä.

Rakkautta näyttäytyi moniaalla; isoveljenikin meni kihloihin ja muutti lapsuutemme maisemiin Puolisonsa kanssa. Harmonia ja uudenlainen pehmeys näkyy heissä - rolling stone näyttää löytäneen rytminsä. Isäni kaatui polkupyörällä pahasti lokakuussa. Onneksi raajat säilyivät ehjinä, kylkiluiden murtumat vaivasivat pitkään. Taas on soturi noussut vuoteen pohjalta, muttei enää satulaan.

Yhteisessä kodissamme tapahtui monenlaista mukavaa, arkea helpottavaa ja kaunistavaa. Pihalle ilmestyi hetkessä uusi, laajempi terassiosuus, olohuoneen kalustusta uusittiin, Kuopuksen huone sai uudet maalit. Palstalla kokeiltiin uusia kasveja, eikä vieläkään ole selvinnyt, mihin helkkariin se lipstikka katosi!? taloyhtiömme vietti vuosijuhlia, joita organisoin  ja nautin näkemästäni! On tavattoman hauskaa nähdä, mitä joukkovoimalla syntyy, kun hieman syöttää ideoita alkuun...

Koin useita kulttuuritapahtumia menneenä vuonna, ainakin seuraavat teatteriesitykset: Koko-teatterin High Heels, Chydenius-Leino –ilta, Ryhmiksen Päällystakki, Jurkan Kettu ja jänis, Kansallisen Kuka kukin on, Suokin Siniväriset, Heinolan Piukat paikat, Ryhmiksen Harmonia, Käpsäkin Fetissi-kabareen. Elävän musiikin osalta koin Zappa plays Zappan, Alaska Kalase, Lou Reedin ja Laurie Anderssonin, Emma Salokoskensekä Puistobluesin esiintyjät 2009, erityisesti muhkean Gov't Mulen.

Erikoisuutenani oli tilaisuus kuulla ja nähdä YK:n pääsihteerin Ban-Ki Moonin puhe livenä. Hän teki minuun vaikutuksen suoruudellaan ja aidolla välittämisellään - jonkun mielestä se kuuluu toimenkuvaan, mutta minusta se ei ole itsestäänselvyys.

 Kuvatkoon nämä Maggie Bellin biisit mennyttä vuottani: Wishing Well ja

Penicillin Blues

Ikkunan takana

hiipivä himmeä valo, sinihopeinen lumi,

korkeuksiin kurottavat vanhat vaahterat.

Ikkunan takana

mantelin maku, virkeä misteli,

jokaisen kulhossa höyryävä puuro.

Ikkunan takana

luonto meissä huokaa hellästi,

käpertyy kainaloon, antaa armoa.

Minulla on ikävä sanoja;  lainattuja, varastettuja, muokattuja, sotkettuja, hassuja, viisaita, kömpelöitä, hitaita, vilistäviä, naurettavia, kirveleviä. Kaipaan sanapötkylöitäni, lausesoosiani, jossa tuttu suomi muistuttaa suomea, mutta on sittenkin jono minun päästäni karanneita sanoja.

Kuten Prosperokin totesi blogissaan, kesä on kokemisen aikaa. Kesä on elettävä, oltava läsnä, ulkona, kesän sisällä. En tahdo kokea kesää ikkunan takaa, vaan olla mahdollisimman paljon ulkona.

Tämän kesän vietin laiturilla. Tuulisina päivinä takki päällä, huopaan kääriytyneenä, kirja useimmiten kädessä. Kovin usein nostin katseeni järven ylle, lepuuin mieleni, annoin kaiken olla. Musiikiksi minulle riitti ohisukeltavien uikkujen kek-keketys, joutsenten siipien havina, lipatus aaltojen osuessa rantaan, sudenkorennon päristely.

Olen huono kirjoittamaan kiireessä. Aivoni takkuilevat, ajatus sinkoilee, sanat katoavat. Selviän, mutta en nauti kirjoittamisestani. Olen pohtinut OMAN läppärin hankkimista. En ole koskaan pitänyt käsin kirjoittamisesta. Saan toki käsialastani selvää, mutta jo ala-asteikäisenä nautin Remingtonin rivivaihtajan kilinästä ja tahroista paperilla. Painettu sana on selkeää, kaunista.

Elämäni on muuttunut viimeisen vuoden aikana isosti.  Puoliso kantoi tietokoneensa (ja vähän muutakin) makuuhuoneeseemme, Kuopus sai perheen yhteisen koneen, Kakkoselle hankittiin läppäri. Puoliso herää nykyään aamuisin viiden jälkeen, useimmiten minäkin. Iltasin en tohdi räpistellä konetta, kun Toisen oikeus on saada nukkua.

Syksyn tullen palaan sanojeni luo. Tavalla tai toisella. Sanojen avulla kannattelen valoa, rakkautta, laituria, laineiden yllä.