Tänä aamuna tv-kokki Jaakko Kolmonen kertoi sydämeenkäyvästi isoisästään. Kolmosen isoisä neuvoi tekemään joka päivä ainakin yhden ihmisen onnelliseksi. Yksinkertainen ja selkeä ohje onnelliseen elämään! Viisas isoisä, totisesti.

Lupaan yrittää parhaani tässä, en halua tehdä ketään onnettomaksi, haluan pitää huolta läheisistäni. Joskus voin kulkea kaukanakin, mutta palaan kyllä, kun tarvitaan!

Kätesi kattaa kehoni jokaisen solukon

akilleen kantapäästä pääni aukileeseen.

Olet Styks, jossa kastaudun kasvoista

molempiin kantapäihin, virtaan sinussa.

En päästänyt päätäni luutumaan, jätin aukon,

josta kuljet sisään ja ulos, hengität minussa.

Kätesi alla, suojaamalla, katseesi saatteessa,

lennän siivet avoinna, horisontin harmaassa.

Auringon kährästä, meren mullasta, ilman

pelkoa pudottaudun lehtiviherään macchiaan.

Huh, mikä kevät!

Viimeistään helmikuussa ymmärsin, etten mitenkään saa jatkaa nykyisessä työssäni. Työsuhteeni oli merkitty päättymään 31.8.09. Aloin selailla työpaikkailmoituksia. Johtaja pyysi minua kirjoittamaan  esittelyn itsestäni, jota hän voisi verkostoihinsa jakaa. En kyennyt.

Hain naapurikuntaan töihin, hakijoita oli 70. Eivät kutsuneet edes
haastatteluun. Mies lohdutti, että ole rauhassa, saathan kuitenkin
palkkasi mukaista työttömyyskorvausta 500 päivää. Minua kylmäsi silti.

Kollega kotikaupungista meilasi vinkin sijaisuudesta. Paikka ei ollut
julkisessa haussa. Puhelimeni soi 18 tunnin kuluttua hakemuksen jättämisestä. Kävin haastattelussa. Tunnin päästä soi taas: voisitko mitenkään aloittaa jo elokuusta? - Tottahan toki, mukavaa päästä töihin!

Olen ollut nykyisessä työpaikassani kuukautta vaille 8 vuotta. Haikea on oloni, olen viihtynyt todella hyvin työssäni. Vietimme alkavien lomien vuoksi läksiäisiäni toissapäivänä. Olen yhä hämmentynyt saamastani huomiosta, kauniista sanoista, eleistä, kukista, lahjoista. Osa jopa lähes kieltäytyi juhlimasta, sillä lähdössäni ei
kuulemma ole mitään juhlimisen aihetta! Koskettavaa.
 
Muutakin pohtimista on ollut. Isäni kunto on viime aikoina heikentynyt.
Esikoiseni puoliso odottaa vauvaa, mutta siellä oli iso huoli, koska tuleva äiti joutui jatkotutkimuksiin...
 
Vain hetkeä aikaisemmin Esikoinen oli lähettänyt minulle puhelimeen kuvan ultraäänilaitteen näytöstä, jolla vauva kelli! Pian ilmestyi printattu kuva meidän ja ukin jääkaapin oveen. Koetin siis tukea Esikoista kaikin keinoin, jotta hänelläkin olisi surulleen ja huolelleen paikka - ja siis voimaa seistä puolisonsa vierellä.
 
Samalla oivalsin, että minulla on 2 kokemusta, joiden merkitys
valkeni minulle nyt: yksi lapsen menetys ja yksi lapsivesipunktio (Kuopuksella epäiltiin vaikeaa kehitysvammaa - eikä sitä siis sitten ollut). Osasin nyt jakaa nuorten kanssa heidän tunteensa ja pelkonsa.

Olen kokenut saman. Onneksi kokenut myös sen epäilyksensekaisen ilon, jonka tutkimuksen tulos toi: vauvalla kaikki kunnossa! Epäilyn siemen kylvettiin, vaikka toisaalta nyt olemme viisaampia: lapsi lienee enemmäin upsidedown, kuin pelkkä down!
 
Mietin, olisiko pitänyt nostaa 500 päivää nykyisen palkan mukaista korvausta, keskittyä perheen sisäisiin asioihin ja mahdollisesti vaikka opiskella... mutta en osannut nyt semmoseenkaan ryhtyä. Parempi roikkua työmarkkinoilla, kuin aivan ulkopuolella - kai.
 
Yhä vakaasti uskon, että kaikella on tarkoituksensa. Aikani nykyisen työnantajani palveluksessa sattui raskaimpiin yh-vuosiini. Määräaikaisuudesta huolimatta tunsin oloni työpaikallani hyväksi ja turvalliseksi. Nyt lienee tarkoitus jatkaa matkaa.
 
Kokemukseni on ollut, että jokainen muutos on tuonut elämääni hyvää. Jopa se kaikkein kivuliain muutos. Antti Kylliäinen sanoo: "Se mitä on takanamme ja mitä on edessämme, ei merkitse juuri mitään verrattuna siihen, mitä sisällämme."
 
Ja samaan aikaan.. Kakkosella ja Kolmosella on Rakkauden kevät!  Huhheijaa. Eteisessä uusia jalkineita, keittiössä ruokaa ja tiskiä lisää, kylpyhuoneessa pyykkiä. Ja huppareita, joiden kanssa mennään nukkumaan, joita siis ei saa pestä!

Kyllä tämä taas tästä. Elämä kun ei ole seisovaa, vaan virtaavaa vettä. Oikein hyvä niin. Muutos tuoksuu alkukesän tuulissa.

Lauantai-ilta klo 21 lentokentällä.

Pitkä, hoikka ja jäntevä mies saapuu tullista läpi.

Hänellä on yllään musta polviin ulottuva trenssi, jonka alta pilkottaa taitavasti leikattu puku, tyylikäs vaalea paita ja siihen täydellisesti soveltuva kravatti. Hänen hiuksiaan eivät ole lentokentät tuulet sekoittaneet, hän kulkee salkkuineen määrätietoisen ryhdikkäänä.

Hän kääntää katseensa vasemmalle ja kääntyy perhettään kohti.

Vaimo seisoo kalpeana sivummalla tummassa jakkupuvussa.
Kauniit korkokengät korostavat hänen sääriensä täydellistä muotoa.
Hänellä on trendikäs kampaus ja hillitty meikki. Vaimo kannattelee sylissään vuoden ikäistä, hiljaista tyttöä. Hänen vierellään seisoo ujona kolmi-vuotias poika, jolla on jokin lippu kädessään. Varovasti poika heilauttaa lippua nähtyään isänsä. Kello on paljon, on jo lasten nukkumaanmenoaika.

Mies nyökkää vaimolle, taputtaa poikaa kerran päähän ja kääntyy
lähtemään. Vaimo ja lapset seuraavat hiljaa perässä.

VÄÄRIN!  FEL! FALSKT! WRONG!  FALSE! Ei sviddu! Ei se noin mee!

Lentokentällä seisoo 2 keskiäkäistä, kookasta ja tanakkaa naista. Tädit katsovat toisiaan silmiin, nyökkäävät ja hyökkäävät miehen kimppuun. Naiset kiskovat miehen takaisin lähtöaulan porttien taa, painavat hänet  istumaan maahan ja antavat tälle kunnon läksytyksen.

- Anti olla vimoinen kerta kun perheesi noin ohitat! Nyt nouset ja otat
hommat uusiksi. Me vahdimme. Jos ei vieläkään onnistu, kertaamme homman kanssasi niin kauan, että osaat halata ja havaita perheesi.
 

(Perustuu tositapahtumiin)

Osallistuin huhtikuussa Espoon kaupunginteatterin järjestämään pienoisfestivaaliin. Kahdessa päivässä näin kolme eri esitystä.

Suomalainen vappu on kopiotu!

Ei se mitään. Tehdään Suomen vapusta vientituote! Nostetaan Suomi vapulla lamaannuksesta! Viileitä telttoja, kuohuvaa juomaa, aurinkoa, raakaa tuulta, vahvaa juomaa, innostuneita muusikoita, hjullua yleisöä...

Ja muistakaa kulkea tänään tien valoisaa puolta! Virkeää vappua!

Tämä nauratti minua oikein kovasti:

http://www.youtube.com/watch?v=sjpbxC-rJFU

Kirjastoautojonossa! Tavuton tammikuu! Tuntematonta kolme päivää putkeen, är-kirjaimista väärinpäin lähtee näkö! .... Luvuton lokakuu?!

Ismo Leikolan stand up -komiikka huitasee assin sillalta niin kuulijalta kuin häneltä itseltään. Hänen harmittomon ja jopa tankkaava esiintymisensä on silkkaa katsojan hämäystä: huumorikirves iskee tarkasti ja napakasti - osuu kalikkaan kuin kalikkaan!

Kuva: http://www.kirsikoti.fi/pages/6

Huoneesta kantautui hillitty puheensorina, ruusut tuoksuivat maljakoissa ja lahjapöydällä näkyi paketteja. Liityin jonoon, jonka alkupäässä seisoi
ryhdikkään viisaana ja hillityn kauniina päivänsankari, eläköityjä.

Olin tehnyt seitsemän vuotta hänen kanssaan työtä saman työnantajan
palveluksessa. Aina kohdatessamme hän hymyili, toisinaan suorastaan säteili. Lounastimme joskus samassa pöydässä. Ajattelin, että hänen tapansa käyttäytyä on sulavaa, toiset huomiovaa ja samalla rehellistä. Toivoin osaavani jakaa läsnäoloani kuten hän.

Ojensin hänelle kirjan, joka oli kulkeutunut minulle. Arvelin sen puhuttelevan häntä. Kiitin häntä työtoveruudesta. Uskoin myös hänellä olevan jatkossa enemmän aikaa taide- ja kulttuuriharrastuksilleen. Hän kiitti minua hymyillen, kumartui minua kohti ja kuiskasi: - Minä ymmärrän sinun persoonaasi.

Väistyin jonosta sivummalle, hieraisin kyyneltä silmästäni. Jonon loputtua
seurasi tavanomaista kahvittelua ja puheenpitoa. Poistuin tilaisuudesta melko pian.

Kului viikkoja. Hänen lauseensa kimmahteli milloin missäkin korviini, suihkussa, autossa tai lähikaupan jonossa. "Minä ymmärrän sinun persoonaasi". Se kuulosti kuin hän olisi avannut salaa oven, jonka olemassaolosta en tiennyt mitään. Minusta pulppusi jakamisen ilo. Hän oli nähnyt minut, vaikka luulin pysyneeni häneltä piilossa.

Eräänä aamuna töihin tullessani minua odotti sininen kirjekuori, jonka päällä luki nimeni ja sana 'täällä'. Uteliaana avasin kuoren, jossa arvelin olevan valokuvia. Kirjeestä lehahti eteeni yhdeksän värikästä paperisommittelutyötä. Yhden työn taakse oli Persoonani Ymmärtäjä kirjoittanut "Kirsi Mikkosen työstä reimastuneena kiittäen".

Olin mykistynyt. Hän oli jälleen täydellisesti ymmärtänyt minun persoonaani ja vastasi minulle juuri kuten toivoin: rakastamalla taidetta, inhimillisiä tekoja. Edellenkään emme tiedä toisistamme juuri mitään, mutta melkein kaiken: taide parantaa ja  tukee meitä elämän eri vaiheissa.

http://www.kettuki.fi/index.php?page=1327

 
Huikaisevassa auringonpaisteessa
mies kumartui komeaan venytykseen
käänsi katseensa toiseen mieheen
ja sai hänetkin venymään alemmas, alemmas

poika kämmenet otsallaan, katse kaukana
tyttö kumartuneena kohti, koskettamatta
pojan kasvot punoittivat, nenä valui nestettä
tyttö heilautti pitkiä hiuksiaan eteen, taakse, eteen
 
vanhus ylitti kadun, hitaasti laahustaen, horjuen
pysähtyi puiston laidalla, huohotti, kurkotti
kädellään kirkkautta silmistään, sinistä huuliltaan
jatkoi penkille, linnut pyrähtivät hänen päänsä ylle.

Leijailen vapaasti lähes joka yö. Uneni ovat vauhdikkaita, niissä tapahtuu paljon, pohdin koko ajan asioita. Aamuisin pääni on pullollaan. Herätessä mutisen miehelle omituisia lauseita, joita unissani minun on pitänyt painaa mieleeni. Niissä on jokin idea - mutta aivan totta, se on kovin, kovin katoavainen.

Työsuhteeni on päättymässä.

Näinä aikoina se on tosiasia, joka saa aivoni kiehumaan. Olen saanut tehdä 7 hyvää vuotta töitä. Olen viihtynyt työssäni. Se on tarjonnut minulle turvaa vaikeina vuosinani. Vaikka avioliittoni ja edellinen työsuhteeni olivat päättyneet, ei elämäni ollutkaan ohi. Lapset ja läheiset olivat yhä luonani.

Uskaltauduin yrittämään uutta työtä. Aluksi työsuhdettani jatkettiin kaksi kuukautta kerrallaan, pian sain jo puolen vuoden pätkän. Sitten onnisti: sain kaksi kertaa kolmen vuoden sijaisuudet, yhteensä kuusi vuotta!

Elokuun jälkeen en tiedä missä olen, mitä teen. Työnantajani ei voi luvata jatkoa, ymmärrän sen. Ajat ovat, mitä ovat.

Kesän alussa 2001 oli juuri jäänyt vuoden kestäneen keikan jäljiltä työttömäksi. Lapseni olivat juuri ja juuri kaikki kouluiässä ja minä aloin päästä jaloilleni. Erosta oli kolmisen vuotta. Meilasin työnantajalle ja sain kutsun haastatteluun (olivat pari kertaa aiemmin tarjoutuneet ottamaan minut keikkahommin).

Haastattelun lopuksi sanoin: - Olisi vielä eräs asia. Minun pitäisi päästä kolme kertaa viikossa keskellä päivää terapiaan.  - Kyllä se järjestyy, kun teet tunnit takaisin, vastasi esimies tyynen rauhallisesti. Olin varautunut selittelyihin ja torjuntaan. Tämäkään asia ei aiheuttanut siis pulmia, sain töitä. Terapiani loppui 2003 keväällä, eikä se aiheuttanut minulleni pulmia työpaikallani. Avoimesti sen myöskin kerroin, sillä en halunnut kenenkään joutuvan pohtimaan, miksi katoan keskellä päivää.

Olin mielessäni asettanut työnhaulleni jättimäisiä esteitä. Olin kolmen lapsen yksinhuoltaja, mielenterveyskuntoutuja, jonka naapurissa asui iäkäs isäkin. Oli käsittämättömän huojentavaa tajuta, ettei mikään näistä peloistani ollut este työntekemiselleni.

Olen nyt kahdeksan vuotta vanhempi. Esikoinen on lentänyt pesästä, mies muuttanut meille, Kakkonenkin täysi-ikäinen. Siviilielämäni on toki vilkasta, mutta ei lainkaan raskasta. Päinvastoin. Saan päivittäin iloa ja voimaa läheisiltäni.

Uskon, että minulla on yhä annettavaa työelämälle. Missä ja miten, se selviää kuluvan vuoden aikana. Ehkä. Leijailuni päättynee ja pääsen taas ratin taa. Jotakin kohti.

"Sinä se sitten olet niin saatanan ymmärtäväinen ihminen!" Lauseen huusi minulle junassa nuori nainen, josta sittemmin tuli taitava näyttelijä. Matkustimme yhdessä paikallisjunassa kohti opiskelija-asuntoa. Tuleva näyttelijä kävi kanssani samoilla luennoilla ja asui samassa osakunnan omistamassa talossa.

En muista enää keskustelumme varsinaista aihetta. Ystäväni esitti minulle tanakasti mielipiteitään ja minä vastailin toistuvasti: - Toisaalta ja toisaalta... Lopulta hänen hermonsa pettivät ja hän huusi minulle lauseensa. Junavaunu hiljeni ja kaikki kääntyvät tuijottamaan meitä. Minä purskahdin nauruun ja myönsin hänen olevan täysin oikeassa.

Myönsin olevani NIIN ymmärtäväinen ihminen, että ymmärrän itseänikin jatkuvasti ja kaikessa, 'ymmärrän' senkin että laiskottelen opinnoissani, syön mitä sattuu ja otan joskus punkkuakin. Hän hyväksyi vastaukseni, mutta jatkoi puhisemistaan vielä junasta poistuttuamme. - Et sä voi olla tuommoinen nössö, ei noin voi kaikesta ajatella, hän toisteli.

Monesti olen tuon keskustelumme muistanut. Jatkuva ymmärtäminen voi myös olla henkistä laiskuutta ja välinpitämättömyyttä. Sitä en itselleni soisi. Kukapa haluaisi olla nössö?

Toisaalta... niin. Toisaalta en halua olla liian jyrkkäkään. Asoilla on YHÄ puolensa, sen on elämäni vain vahvistanut. Helpolla en minäkään päässyt, kolhuja olen kohdannut, mutta yhä haluan ymmärtää. Laiskasti tai ahkerasti, sama se.  Kunhan edes joskus, edes hieman.

Hän kumartuu ylleni

tietää mitä tekee, tahtoo

minä kurkotan kohti

tiedän mitä teen, tahdon

Kristallisoituneet atomit

sekoittuvat suloisesti

suudelman tulisinetti

sulkee savuiset silmät.

                             *                 *              *

Musa: Antony and the Johnsons: Hope there's someone

<http://www.youtube.com/watch?v=loNU4fVpO8E&playnext_from=PL&feature=PlayList&p

=ECAB84089369ACB4&playnext=1&index=6>

Isännöitsijä, urakan esimies, pari remontin valvojaa seisoi ovella:

- Mitens on mennyt?
- Hienosti. Ei meillä ole ollut pahempia pulmia, kun on toinen wc-istuin.
  Suihkussa olemme käyneet ukilla tai taloyhtiön saunatiloissa.
- Sepä hyvä. Tarkastamme nyt remontoidun kylpyhuoneen.

- Kyllä, tervetuloa. On meillä yksi hankala pulma.
- Oho, mikä se on?
- Kuopus huomasi, että emme voi pitää kylpyhuoneen ovea auki.
- Mmmh?
- Joku voi pelästyä, sillä ovelta aukeaa kokonainen uusi maailma -
  joka ei valitettavasti ole aivan synkronissa muun asuntomme kanssa.

- Jaaha, vai semmoinen ongelma!
- Tytär puolestaan kommentoi, että kylpyhuoneessamme on nyt
  hotellimainen tunnelma. Lomailemmekin siis loppuvuoden kauniissa
  kylpyhuoneessamme.

- Taidatte olla tyytyväisiä lopputulokseen?
- Enemmän kuin tyytyväisiä, olemme onnellisia. Entinen kumiseva ja
  harmaa peltikoppi on nyt historiaa! Meillä on oikea kylpyhuone!

- Huomasitko, kulta, miten soman pikkuorkidean löysin
  kylpyhuonettamme somistamaan?
- Ah, joo, oliko se oikea?
- Prkl, tottakai oli!
- Kulta, miksi suutuit?
- En kai mä mitään tiimarikukkia osta!
- Siltä se näyttää.
- Siinä on tuoksu! Ei tana, mää otan sen pois!
- Sehän on oikein kaunis siinä.
- Eikä oo! Se näyttää nyt mustakin muoviselta,
  mä meen ny nukkumaan, ketuttaa.
- Jospa tulen sua lohduttamaan.
- Joo, tuu ja ota se kukka mukaan. Se sopiikin
  paremmin makuuhuoneeseen.
- ...ikinä ymmärrä naisia (mutisten).

Saako tavaraan kiintyä? Noh, tavara on tavaraa. Autoni (Volkswagen Golf farmari) 
on ollut minulle materiaa, johon olen liittänyt paljon inhimillisiä odotuksia. 
Olen luonut suhteen autooni monella tapaa. Se on saanut useita lempinimiä: 
Glof, punamultainen panssarivaunu, punainen paholainen, kansantahto jne.

 
Autoni on lohduttanut, auttanut, säilyttänyt, virkistänyt - ja ennen kaikkea kuljettanut 
minua monenlaisiin paikkoihin, jopa sinne, minne en tiennyt olevani menossakaan.
 
Autossa olen surrut syvimmät tuskani, rakastellut vimmatusti, kokenut isoja iloja 
yksin ja yhdessä. Farmarimallisessa autossa olen kuljettanut kaksimetristä lautaa, 
muuttokuormia, lapsia, tavaroita, vanhuksia, potilaita ja juhlijoita.
 
Luvattomasti kuljetin joskus sivutiellä pikkutyttöjä takakontissa ja kiemurtelin hitaasti,
niin että tytöt hielahtelivat puolelta toiselle. Voi sitä kikatuksen määrää! Upealta sekin 
kuulosti, kun pitkän autoilumatkan jälkeen (kaikki huolellisesti turvavöissä) 
takapenkiltä kuului ihailevasti: - Mä haluan olla isona kans äiti, joka ajaa autoa!
 
Lukemattomat ovat olleet ne erityisesti viikonlopun yöt, jolloin Gloffilla lähdin 
noutamaan nuorisoa milloin mistäkin. Joskus olivat läjässä kontissa ja loput 
sylikkäin takapenkillä. Kymmenkunta nuorta kerralla autossa taisi olla ennätys. 
Pakko oli kerran sivukujalla huutaa: - Nyt päät alas, poliisi tulee vastaan! 
 
Nyt Gloffi on moottoritiensä päässä. Vein sen hautausmaalle perjantaina. Enää sitä 
ei korjata eikä huolleta. Sen elimiä käytetään jonkin toisen kansanauton ruhoon, joka
jatkaa elämäänsä ennen lopullista poistoa. Termi 'lopullinen poisto' huvittaa minua, 
löysin sen virallisessa käytössä Autorekisterikeskuksen kotisivuilla. Erinomaisen 
selkeä ilmaisu!

Hieman haikea toki on olo. Sinne se jäi, melkein perheenjäsenemme, hataran lukon 
ja aidan taa. Ei pelkoa, että varkaille kelpaisi.

 
Tänä aamuna luin lehdestä, että auton taposta Saksanmaalla tienaa  2500 euroa. 
Minä en saanut volkkarista muuta kuin melankolisen hyvän mielen. Uutta autoa en 
hankkinut tilalle, olen autoton nainen nyt. Noh, nyt minulla on Mies, jolla on auto, 
jota saan ajaa. Olen siis entistä rikkaampi! 
 

Viime aikoina olen viihdyttänyt itseäni mm. seuraavilla löydöillä:
 
1. Erityisesti tämä paita saa minut väkisinkin hyvälle tuulelle:
 http://www.mtkl.fi/verkkokauppa/paidat/maakunta-arkiston...
 
2. Tämä uskomaton esiintyjä on pian Suomessa, hän on yhtä aikaa
äärimmäisen hauras ja valtavan vahva:

http://fi.wikipedia.org/wiki/Antony_and_the_Johnsons

http://www.youtube.com/watch?v=TbICQ-SKhKE



Kuva: news.bbc.co.uk

Pakko mainostaa vielä yhtä tilaisuutta, josta takuulla irtoaa hyvä mieli:
Miss Drag Queen 2009, DTM:ssa 20.3.2009:




Kuva vuoden 2006 kilpailusta. Vauhtia ja vaihtelua siis luvassa! Peilipallon 
alla jokaisen hymy kimaltaa ja arki höyhenistyy kevyesti - yhden illan 
huumaksi.

Olen viime aikoina hämmästellyt elämän kulkua - juu niin, taas.

Minä kasvoin eri kaupungissa kuin vanhempani. Elin erilaista elämää. Minun lapseni ovat eläneet koko elämänsä minun kotikaupungissani. Niinpä he kulkevat tuttuja polkuja, kukin silti tavallaan.

Poikieni kohdalla erilaisten reittien raivaaminen tuntui luontevalta. En ole ajanut mopolla pitkin metsiä salaa, tsygellä kyllä. En kuhissut kuten poikani teini-iässä, enkä ollut yhtä rauhallinenkaan kuin toinen poikani. En elänyt poikain elämää, elin poikatytön (ööh?) elämää, eri vuosikymmellä, erilaisessa kaupungissa, vaikka samassa.

Olen perheeni ainoa tytär. Aivan kuten tyttäreni on perheensä ainokainen. Viime aikoina tyttäreni kokemukset ovat palauttaneet mieleeni lukuisia muistoja. Lukioaikani Helsingissä oli hauska ja miellyttävä kokemus. Toisin kuin peruskouluni, josta jäi surullisia muistoja.

Lukiossa tajuntani sai tilaisuuden, koin saavani olla minä. Pidimme tiiviisti yhä, luokkamme oli käsittämättömän pieni, vaivaiset 17 oppilasta. Huumori hitsasi meidät yhteen. Muistan yhä vitsejä noilta vuosilta.

Iloitsen isosti, kun tyttäreni on saanut kokea koulussaan lämpöä, ystävyyttä ja viisautta. Koulun rehtorina toimii poikkeuksellisen lahjakas henkilö, joka on luonut kouluun ainutlaatuisen ilmapiirin. Koulun henkilökunta jaksaa ja viihtyy - ja siksi myös oppilaat viihtyvät koulussaan.

Koulun vanhojen tanssit olivat tunnelmallinen tilaisuus, johon oli perjantai-illaksi kutsuttu läheiset ihailemaan lukion vanhojen luomaa ohjelmaa, tarjoiluakin oli. Nautin joka sekunnista. Nauroin ja kyynelehdin vuolaasti. Miten kauniita, miten sulavia! Vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen!

Iäkäs isäni kysyi: - Tahtoisitko itse olla tuolla? - Oih, minähän olin siellä! Olen kokenut tuon ja nyt iloitsen, kun tyttäreni kokee saman. On oikein nauttia naisellisuudestaan, on oikein olla nuori ja onnellinen. On oikein, että on hetkiä huolia vailla! 

Ei, en enää haluaisi kokea samaa uudelleen. Haluan kokea niitä suuria tunteita, joihin nyt kykenen. Haluan jakaa tunteeni ja iloni läheisteni kanssa juuri nyt, juuri näin. En olisi kovin nuorena kyennyt Tähän Rakkauteen, jota nyt saan Mieheni kanssa kokea. Olen hyvin onnellinen, tässä ja nyt.

On aikoja, joilloin pääni ruuhkautuu.

Ruuhkasta seuraa, etten näe kunnolla lähelle, enkä kauas. On pysyttävä tarkentamaan kuvaa.

Olen opetellut tekemään listoja, joilla helpotan ruuhkan tunnetta.
Iloitsen suuresti ylivetäessäni asoita, joita ruuhkauttavat elämääni.

Kaikkea ei voi ylivetää. Kun on kyse ihmisestä, ei häntä voi kuitata
suoritetuksi, tai hänen surujaan ja huoliaan ohitetuiksi.

Uskon, että ihminen oppii selviytymään monesta asiasta yksin.
On tilanteita, jolloin kenenkään ei kuuluisi olla yksin. Silti moni on.

Haluan jakaa asioita ihmisten kanssa. Haluan olla osallisena, en
vetäytyä syrjään. Suren, kun tiedän, että voisin auttaa, mutta en voi.

Opettelen pysymään etäällä, mutta helppoa se ei ole. Varsinkin äitinä,
vanhempana tätä nyt opettelen. Ystävänä etsin hitaita polkuja, joita kulkea, yhdessä.

Esikoinen asuu kihlattunsa kanssa ja tekee ratkaisuja, jotka koskettavat
heitä. Minulta ehkä kysytään neuvoa, varsin vähän juuri nyt sitäkään. Ruoka ja ateriapalvelut toki yhä kelpaavat. Ruoka on rakkautta, jonka jakaminen on luontevaa ja täyttävää.

Kakkonen tuli täysi-ikäiseksi, mutta ei hurjasti riehaantunut. Kantaa vastuunsa yhä tiiviimmin omilla, hennoilla harteillaan. Vierailu iltapukukaupassa sai minut hyvin kiitolliseksi. Koin esteettisen elämyksen toisensa jälkeen Tyttäreni muuntautui satumetsän keijusta Jennifer Lopeziksi - pukua vaihtamalla! Kyllä, vanhoja tanssitaan pian. Kampaaja on tilattu jo syksyllä.

Kolmonen ei jaksa innostua koulustaan pisaraakaan. Musiikki ja tyttöystävä vievät voimat ja kiinnostukset tehokkaasti toisaalle. Peruskoulun vikalla luokalla ei vaan kannattaisi luovuttaa. Minun lempeä Kuopukseni kapinoi! Harmittaa vaan, että kapinoi kouluaan, eikä minua vastaan. Minussa olisi ollut jo runsaasti treenattua kiviseinää, johon päätänsä takoa. Tästäkin joudun pysyttelemään etäällä ja lähellä yhtäaikaa.

Ukki naapurissa elää omaa elämäänsä säästöliekillä (kirjaimellisesti: eläke on pieni, eikä elosssa olevia ystäviä ole), mutta lastenlastensa elämää hän tukee mittarit kaakossa. Iloitsee, kun jälkeläiset iloitsevat ja jakaa surut heidän kanssaan eteenpäin kannustaen. Pystyinpä itse samaan aikanaan! Lähellä ja etäällä, läheltä ja etäältä katsomaan ja kuulemaan ihmisä, läheisiäni.

Mies istui rauhallisena isolla sohvalla.
Nainen kapusi kainaloon kyyneleet silmissä.

- Noh, mikä on?
- Oli niin paljon hyviä juttuja kulttuurisivuilla.
- Ja sinä sitten päätit itkeä niiden vuoksi?
- Eiku, joo. Tuli niin hyvä mieli.
- Mikä siellä kosketti?
- Härö oli lukenut käsikirjoituksen, joita ei yleensä lue -
ainakaan, jos ne tipahtavat postilaatikosta. Lopputuloksena
on leffa Jaana Makkosen käsikirjoituksen mukaan Postia pappi
Jaakobille. Otso Kautto on kirjoittanut näytelmän perheestään.
Tyttö tuli! -näytelmä on kaunis ja koskettava tarina. Luulin Kauton
hylänneen perheensä ja vain surffailevan ja kiertelevän kulkurina
maailmalla.
- Ja nuo sinua sitten itkettivät?
- Kyllä! Onnesta itken. Minulla on kaikki hyvin. On tärkeää kuulla hyviä ja
onnellisia tarinoita. Me tarvitsemme selviytymiskertomuksia - erityisesti
nyt, kun jotkut kaivavat esiin Harmageddoneitaan. Haluan uskoa ihmiseen ja hyvyyteen.

Minä seison ruusukvartsilla
ja näen kauas, joka suuntaan.

Tuolla kulkee entinen juna,
johon nuorena, uteliaana nousin.

Tuolla seisoo yhä kumara mies,
joka kertoo tarinaansa uudelleen.

Tuolla kapinoi lasinen kaupunginosa,
jonka heijastuksesta ei kasvojaan tunne.

Minä seison ruusukvartsilla
ja näen sinut läsnä, kaikkialla.

Täällä tanssii pyykkipäivän valkea
lakana mustuneen visakoivun kanssa.

Täällä nauraa pölypolku kiharaisille
harhautuksilleen auringonvoikilossa.

Täällä laulaa juhlatortillaserenaadin
elämänilo täyteen katetuille kämmenille.

Minä seison ruusukvartsilla
ja näen liki ja kauas, spektrin valoa.