... olin tuhma ja salakuuntelin bussikeskustelua, joka meni suunnilleen näin:

- Ai siis ootte kihloissa, ihquu, onnee! Sit naimisiin kans, eikö?
- Joo, kaikki kysyy tota.
- Kutsut mut sit, lupaa jo!
- Joo, monta sataa on jo tulossa, tarttee miettiä.
- Mä haluun, mä pyysin jo!
- Okei, mä koitan järjestää.
- Missä niinku meette?
- Mä halusin tavallisessa kirkossa, mut Jare haluis ordotoksises.
- Miks?
- No, kun sen mielest siel on niin hienoo, kultaa ja koristeita, kruunujakin pidetään silleen pään päällä, tieks.
- Ai se on sit ortodoksi vai?
- Ei se viel oo, mut se miettii... kato just tän kullan takii.

Heitin lantin Atlanttiin,

kurotin kiven kurusta,

kuljin avojaloin takaperin,

kiersin kaivon kaltevan

poimin purosta poron

riensin rajoille raukoille

se kaikki

kaikki se

oli tarpeen

ja turhaa

viisasta hulluutta

kaikki ne vuodet

kämmenet minussa

surivat, kaipasivat

aavaa selkää avaraa

silitellä sinut syliini

rakkautta loppuelämäksi

Olen ottanut tavakseni tarkastella uuden vuoden alussa mennyttä vuotta. Minun on ikään kuin käsiteltävä se käsistäni, päästäkseni uuteen vuoteen - käsiksi. Aivoni ovat hyvin käsitteelliset, pienet ja käsin koskeltevat. Oloni helpottuu myös välittömästi, kun saan edellisen vuoden kuorman purettua ja pääsen jatkamaan uutta, alkanutta vuotta tyhjin lavoin, puhtain purjein, lasti purettuna. Soikoon vellikelloissa uudet sävelet!

Vuosi 2009 oli merkittävän pysyvyyden ja merkittävän muutoksen vuosi elämässäni. Se olisi ollut vaikea ja raskas vuosi yksin, ilman Puolison tukea. Hän lupasi kulkea vierelläni ja on pysynyt sanassaan ja teoillaan.

Vuosi kului ankarasti sairastellen, en edes jaksa laskea lääkkeiden määrää. Tunsin välillä olevani koe-eläin, testikappale, vikapainos. Vieläkään en ole täysin terve. Uuden vuoden suurempia haasteitani onkin saada fyysinen terveyteni jälleen tasapainoon.

Toinen iso muutos minulle oli vaihtaa työpaikkaa. Onneksi siis vaihtaa, työttömyys tosin on uhkana jälleen tänä vuonna, mutta ehkä jälleen jokin ratkaisu löytyy. Työttömänä ainakin vuorotteluvapaasijaisuuksia saattaa onnistua saamaan. Opettelin melkoisella vauhdilla uuden työpaikkani tehtävät, ihmiset ja olosuhteet. Uskallan sanoa tunteneeni iloa selviytymisestäni. Etenkin, kun myöhemmin oivalsin, että tätä työtehtävää joku oli pitänyt raskaana ja haasteellisena.

Näistä kahdesta raskaasta palikasta en olisi mitenkään selvinnyt ilman Puolisoani. Hän on jaksanut sietää huolestumisiani, epätoivoani, stressailuani, kiukutteluani, pelkojani. Hän on ollut nyt minulle se muuri, joka joskus koin olevani lapsilleni: tätä syliä vasten saa itkeä ja surra. Kunnes taas niistetään nenät ja noustaan toimiin. Olen hyvin, hyvin onnellinen.

Vuoden aikana minusta tuli suloisen tytön isoäiti. Uskomattoman onnellinen ja iloinen kokemus, jonka synnyttämät onnen renkaat laajenevat valtamerten yli! Olen liikuttunena seurannut tuon pienen ihmisen alkutaivalta, mitä kaikkea hän onkaan jo saanut ympärillään aikaan. Rauhaa, rakkautta, sovitusta ainakin - ei pieniä seikkoja, ei lainkaan!

Esikoinen on jo muuttunut habitukseltaan perheenisäksi, töitäkin on piisannut. Säteilevä puoliso sädehtii entistä enemmän, ajoittainen väsy ei poista tuiketta. Nuoren äidin tulevaisuuden suunnitelmatkin alkavat olla selvillä, perheellä on paljon edessään. Pikku Kakkosemme tanssi vanhansa, kirjoitti osan kirjoituksistaan, valloitti Akropoliin ja Nuoren miehen rinnalleen. Kuopus päätti peruskoulunsa, haki ja pääsi teknilliseen oppilaitokseen, eli lavalla tähtihetkensä bändin solistina ja tytön sydämessä.

Rakkautta näyttäytyi moniaalla; isoveljenikin meni kihloihin ja muutti lapsuutemme maisemiin Puolisonsa kanssa. Harmonia ja uudenlainen pehmeys näkyy heissä - rolling stone näyttää löytäneen rytminsä. Isäni kaatui polkupyörällä pahasti lokakuussa. Onneksi raajat säilyivät ehjinä, kylkiluiden murtumat vaivasivat pitkään. Taas on soturi noussut vuoteen pohjalta, muttei enää satulaan.

Yhteisessä kodissamme tapahtui monenlaista mukavaa, arkea helpottavaa ja kaunistavaa. Pihalle ilmestyi hetkessä uusi, laajempi terassiosuus, olohuoneen kalustusta uusittiin, Kuopuksen huone sai uudet maalit. Palstalla kokeiltiin uusia kasveja, eikä vieläkään ole selvinnyt, mihin helkkariin se lipstikka katosi!? taloyhtiömme vietti vuosijuhlia, joita organisoin  ja nautin näkemästäni! On tavattoman hauskaa nähdä, mitä joukkovoimalla syntyy, kun hieman syöttää ideoita alkuun...

Koin useita kulttuuritapahtumia menneenä vuonna, ainakin seuraavat teatteriesitykset: Koko-teatterin High Heels, Chydenius-Leino –ilta, Ryhmiksen Päällystakki, Jurkan Kettu ja jänis, Kansallisen Kuka kukin on, Suokin Siniväriset, Heinolan Piukat paikat, Ryhmiksen Harmonia, Käpsäkin Fetissi-kabareen. Elävän musiikin osalta koin Zappa plays Zappan, Alaska Kalase, Lou Reedin ja Laurie Anderssonin, Emma Salokoskensekä Puistobluesin esiintyjät 2009, erityisesti muhkean Gov't Mulen.

Erikoisuutenani oli tilaisuus kuulla ja nähdä YK:n pääsihteerin Ban-Ki Moonin puhe livenä. Hän teki minuun vaikutuksen suoruudellaan ja aidolla välittämisellään - jonkun mielestä se kuuluu toimenkuvaan, mutta minusta se ei ole itsestäänselvyys.

 Kuvatkoon nämä Maggie Bellin biisit mennyttä vuottani: Wishing Well ja

Penicillin Blues

Ikkunan takana

hiipivä himmeä valo, sinihopeinen lumi,

korkeuksiin kurottavat vanhat vaahterat.

Ikkunan takana

mantelin maku, virkeä misteli,

jokaisen kulhossa höyryävä puuro.

Ikkunan takana

luonto meissä huokaa hellästi,

käpertyy kainaloon, antaa armoa.

Minulla on ikävä sanoja;  lainattuja, varastettuja, muokattuja, sotkettuja, hassuja, viisaita, kömpelöitä, hitaita, vilistäviä, naurettavia, kirveleviä. Kaipaan sanapötkylöitäni, lausesoosiani, jossa tuttu suomi muistuttaa suomea, mutta on sittenkin jono minun päästäni karanneita sanoja.

Kuten Prosperokin totesi blogissaan, kesä on kokemisen aikaa. Kesä on elettävä, oltava läsnä, ulkona, kesän sisällä. En tahdo kokea kesää ikkunan takaa, vaan olla mahdollisimman paljon ulkona.

Tämän kesän vietin laiturilla. Tuulisina päivinä takki päällä, huopaan kääriytyneenä, kirja useimmiten kädessä. Kovin usein nostin katseeni järven ylle, lepuuin mieleni, annoin kaiken olla. Musiikiksi minulle riitti ohisukeltavien uikkujen kek-keketys, joutsenten siipien havina, lipatus aaltojen osuessa rantaan, sudenkorennon päristely.

Olen huono kirjoittamaan kiireessä. Aivoni takkuilevat, ajatus sinkoilee, sanat katoavat. Selviän, mutta en nauti kirjoittamisestani. Olen pohtinut OMAN läppärin hankkimista. En ole koskaan pitänyt käsin kirjoittamisesta. Saan toki käsialastani selvää, mutta jo ala-asteikäisenä nautin Remingtonin rivivaihtajan kilinästä ja tahroista paperilla. Painettu sana on selkeää, kaunista.

Elämäni on muuttunut viimeisen vuoden aikana isosti.  Puoliso kantoi tietokoneensa (ja vähän muutakin) makuuhuoneeseemme, Kuopus sai perheen yhteisen koneen, Kakkoselle hankittiin läppäri. Puoliso herää nykyään aamuisin viiden jälkeen, useimmiten minäkin. Iltasin en tohdi räpistellä konetta, kun Toisen oikeus on saada nukkua.

Syksyn tullen palaan sanojeni luo. Tavalla tai toisella. Sanojen avulla kannattelen valoa, rakkautta, laituria, laineiden yllä.

Minulla mitään Intoa... yöhön tuhansien taiteiden

rakkaani sylissä keinun ja saaranauran kohdustani,

kurkin ikkunaruutuun ja näen runoilijan, rakkaani,

Ahdin, kalassa, lamassa, runsaan saaliin rikastamana

kukkona tunkiolla, tahallaan, rakastaa hän, vailla vahinkoa,

Mehu-Maijan majalla laulaa,  papereitta, kahvia keittämättä,

tässä vuoteessa, mies ja nainen, tähtien yllä ja sanasateen

alla, etäällä Töölönlahden laineista, autosta, täynnä kirjaimia,

sekaisin, ja kasarissa porisee mennyt ja tuleva, syli meissä.

---------------------------------------------------------

.... ja punaviinillä on osuutensa - ja muus... eiku mieh...

http://tv1.yle.fi/ohjelmat/kulttuuri/runoraati/

Ei ole helppoa hikoilla kriitikkona - kesälläkään. Kristina Malmio arvioi Hesarissa 9.8.2009 Helena Sinervon Tykistökadun päiväperhoa. En ole lukenut ko. romaania, joten en puutu romaanin kritiikkiin, vaan tyydyn kritiikin kritiikkiin.

Malmio päättää arvionsa sanoihin: 'Tyhjyyden kuvauksenakin se on tyhjä'. Otsikko on vetävä 'Vainoaja velloo jalkovälissä'. Moisio kuvaa romaania sanoilla: rohkea, ristiriitainen, tyhjä, banaali.

Lukiessani keväällä Anna-Leena Härkösen Ei kiitos-romaania, jouduin samankaltaisten pohdintojen eteen. Onko romaani huono, jos sen päähenkilö on minulle vastenmielinen, epäkiinnostava tai vaikeasti ymmärrettävä? Miten muuten aikamme tyhjyyttä voi kuvata kuin kirjoittamalla tyhjyydestä, tyhjästi ja tyhjyydestä tyhjentyen?

On totta, että kaipaan iloisia, vauhdikkaita, sensitiivisiä, empaattisia kuvauksia naisen seksuaalisuudesta. Mutta jos aikamme nainen on hukassa - jos kohta mieskin - minuutensa osatekijöiden kanssa, niin miksei se saisi näkyä ja kuulua kaunokirjallisuudessa?

Odotuksia ja paineita kohdistuu yksilöön monelta taholta. Hänen on oltava koulutettu, osallistuva, aktiivinen, tuottava, esteettinen olento, joka muuntuu ameebana milloin mitäkin odotusta vastaamaan.

Matalan ja korkean, ylevän ja alhaisen vaihtelut näkyvät myös Härkösen tuotannossa. Sekin kuvaa mielestäni hyvin aikaamme. Emme saa häkeltyä mistään, emme tuntemattomista sivistysanoista, emme röyhkeästä kiroilusta. Kaikki on ikään kuin meille sallittua, hyväksyttävää, tuttua.

Malmion mukaan Sinervon parodia ei toimi. Minä puolestani ajattelen, ettei Sinervo olekaan hakenut teoksessaan pelkkää parodiaa, vaan pyrkii kuvaamaan kaaosta ajassamme. Kaaos on sekavuutta, jossa limittelevät groteski, burleski, huumori, parodia, vakavuus ja monet ääri-ilmiöt. Kaaoksen kuvaamiseen tarvitaan kaoottisuutta.

Minun on siis yksinkertaisesti luettava Sinervon romaani - kiitos kriitikolle. Kirjailijasta puhumattakaan.

Sarastuksen kajoon herää armaani, päivän työhön

käy hän huulillaan hymyni hellästi niihin suudeltuna

Hän tarkastaa varhaisen kylän kellot, katsoo ohi

tanssivan joen mutkan, virittää mustarastaan huilun

Hautuumaan poikki leikattu ruusu kohottaa kasvonsa

surun kivimuurin ylle sirottaa hän kiihtymyksensä tuhkan

Hän katsoo punakattojen yli, meren sinihorisontin loppuun

saakka, kevenee taakkansa voimavirtakompressorin hurinassa

Illan ovisuussa viipyy armaani puhtain aikein ja avosydämin

häntä tuuditan valkoliljojen tuoksuun, käsivarsien keinuun nukutan.

''''''''''''''''''''''''''''''''''

Inspired by: Sting and John Dowland:

Elämä ON ihme jokaisessa arkipäivässään.

Minulla on siitä lukemattomia ja luettuja todisteita. "Onni nukkuu vaan vihreän veran alla", lauloi J Karjalainen. Tiesin sen uinuvan, mutta niinkuin kaikilla, uskoni horjui useasti. Pelkäsin Onneni kuolleen, kadonneen iäksi.

Jokapäiväisiä Ihmeitä ja Onneja on elämässäni monia. Päällimäisenä kaikista en lakkaa hämmästelemästä Puolison löytymisen Onnea.

Minua naurattaa, kun ajattelen, kuinka lähellä ja kaukana hän oli elämääni tullessaan. Asui toisella paikkakunnalla, toimi minulle tuntemattomilla aloilla, eli elämäänsä erillisenä. Ja kuitenkin, meissä kohtasi Se Tärkein: Kaipuu Toisen Kainaloon.

Kohtasimme lokakuussa 2006. Vain kolme päivää (!) aiemmin olin kirjoittanut näynomaisen tekstin blogiini. Runossa päätin käsitellä sellaista ylpeyttä, jota rakastava ihminen läheisiään kohtaan tuntee. Halusin voimakkaasti pitää kiinni ajatuksesta, että meillä kaikilla on Joku, josta  olemme ylpeitä ja Joku, joka on meistä ylpeä.

Niin syntyi tämä teksti (myös alla), josta olen 'iloinen ja ylpeä'  yhä - enkä vähiten siksi, että Rakkaani luki sen melko pian kohtaamisemme jälkeen ja vakuuttui tunteistaan luettuaan omista tunteistaan minun kauttani. Hän koki löytäneensä soulsiskonsa.

Niin moni kulkee täällä yksinään, vaikkei tahtoisi. Tutkimukset ovat osoittaneet parisuhteen torjuvan masennusta ja dementiaa. Uskon, ettei kenenkään ole hyvä aivan yksinään. Jos ei parisuhde ole mahdollinen, niin ainakin läheisiä me tarvitsemme.

Toivon, että voisin mahdollisimman monelle vakuuttaa, että Onni Toisen kanssa on mahdollista. Ei Onni ole vaikeaa, ei vaativaa, ei raskasta, ei kiristävää. Se on helppoa ja yksinkertaista - silloin, kun uskaltaa siihen antautua ja kohtaa Sen Oikean.

Liian moni tuskailee epätoivoisessa ssuhteessa, joka pelon, tavan tai tottumuksen vuoksi. Rehellisyys itseä ja toista kohtaan on kunniottamista ja rakkautta, ei totuuden kiertäminen. Tiedän myös suhteita, jotka on lopetettu liian varhain, liian helposti. En kannusta ketään siihenkään.

Uskon, että rakkauteen kuuluu luottamus ja kunnioitus, ilo ja rehellisyys. Huumoria unohtamatta, elämä ei saa olla liian totista! Helpot eväät, kunhan uskaltaa katsoa eväskoriin!

Pride and Joy

Tätä iloa ei minulta viedä!

Iloni on kasperiina-nukke vieterilaatikossaan,

pomppaamassa laatikostaan aina kun sille

selän kääntää, silmän sulkee ja ohitse kulkee.

Pooojonggg! Vieteri värisee ja ilma väreilee:

ilo kaikkialla, tarttumassa olkaan, tanssimassa

sukassa, renkaina iiriksissä, kirsikoina poskissa.

Tässä minä marssitan rakkaitani markkinoilla:

näkevät ahkerat räätälit, huokaisevat huojuvat

mummot ja tarkkaavat ankarat talonpojat meitä.

Käsikynkkää astumme mieheni ja minä, upea

pari, täynnä rakkauden iloa ja ylpeyttä,  komeat

poikamme ja veihkot tyttäremme rinnallamme.

Tätä iloa ja ylpeyttä ei saa rahalla, ei myydä torilla,

osteta luotolla, ei varas riistä, ei koronkiskuri kiristä,

ei palkkasoturi tapa, ei kuoleman kuriiri kalmistoon kuskaa.

Tämä rakkaus rinnassani paisuu ja laajenee, kurkottaa

ylitse historian morttelin ja ohitse ajan kyberprinssin, kun

valtakuntani rajattomasti rakentuu tälle ylpeydelle ja ilolle!

                           *                    *                  *

Alle oli useita vaihtoehtoja, josta nyt kuitenkin valitsin tämän (muita olivat hjulvattomat Eläkeläisten Onni on perseestä tai Klamydian Onni suosii kusipäitä):

Olen ottanut tavakseni kirjata erityisesti kesälomalla ajatuksiani ja tuntemuksiani. Kovin moni lomani alkoi ahdistuksella ja pelolla. Usein myös sairastelulla. Viisas ystäväni lohditti useasti, että nyt koet niitä tunteita, joille arjessasi ei ole tilaa.

Olen nyt ollut jo kaksi viikkoa lomalla. Tänä kesänä lomaa siunaantui kuusi viikkoa yhteensä, sillä ensi talvenahan olen jo uudessa sijaisuudessa. Lomani ensimmäisenä päivänä piipahdin siivoamassa pukukaappini, työpöytä odottaa osittain vielä vuoroaan. Kahdeksan vuoden failit ja paperit... noh, asia on vireillä.

Toisena päivänä ajoimme tyttären kanssa meren rantaan. Avasimme kesän keräämällä 17 kaunista pikkukiveä, muistelimme perheen kesiä, lapsuutta. Pidän kovasti ajatuksesta, että hänkin rauhoittuu kahlatessaan rantavesissä, katse ulapallle. Haaveilen antaneeni hänelle perinnöksi meren, heh, en vähempää.

Kolmannen päivän vietin Kolmosen kanssa Allergia-sairaalassa tutkimuksissa. Lopputulos oli hyvä, ei sittenkään allergiaa hamaslääkärin aineille, ei edes lateksille. Seuraavana päivänä olin itse lääkärissä. Kuten liki jokaisella lomallani.

Taas uusi antibiootti. Yli vuoden ajan olen jo niitä popsinut. Estolääkityskin on menossa. Tänä aamuna tuntuu, ettei sekään tehoa. Kuntoni on romahtanut, on vaikeaa jaksaa, kun joutuu nukkuu huonosti. Heräilen kipuihin. Hiippailen vuoteesta, jotten häiritsisi kääntyilylläni Puolisoa. Immuniteetti ja ilkeä virtsatietulehduksen kroonistuminen pelottaa. Samaan aikaan taistelin gynokologien kanssa. Oli sietämätöntä, kun minua ei kuunneltu!  Suostuin koekaniiniksi kaksi kertaa, vaikka tiesin, etteivät heidän tarjoamansa vaihtoehdot minulle sovi. En ole vielä mummovaiheessa, vaan ylimääräiset hormuunit ovat yhä liikaa, kele! Ehkä aina, minä kun olen eläväinen olento!

Silti. On huikeaa huomata, etten ole masentunut. Pelottaa toki, mutta vain hieman. Uskoni tulevaan on vankkumaton. En ole yksin,  vahvat kädet ovat minut paikanneet, tulevat tukemaan, kun uuvun. Murheeni ovat kutistuneet normikokoon, eivätkä enää vyöry öisin kimppuuni. Aaamuisin herään virkeänä ja onnellisena, vaikka unta olisikin vähemmän. Mikäs on herätessä, suudelmilla kun herätetään! Olen kuin allaolevan videon mollamaija, rakkaudella korjattu ja täytetty.

Tänä aamuna tv-kokki Jaakko Kolmonen kertoi sydämeenkäyvästi isoisästään. Kolmosen isoisä neuvoi tekemään joka päivä ainakin yhden ihmisen onnelliseksi. Yksinkertainen ja selkeä ohje onnelliseen elämään! Viisas isoisä, totisesti.

Lupaan yrittää parhaani tässä, en halua tehdä ketään onnettomaksi, haluan pitää huolta läheisistäni. Joskus voin kulkea kaukanakin, mutta palaan kyllä, kun tarvitaan!

Kätesi kattaa kehoni jokaisen solukon

akilleen kantapäästä pääni aukileeseen.

Olet Styks, jossa kastaudun kasvoista

molempiin kantapäihin, virtaan sinussa.

En päästänyt päätäni luutumaan, jätin aukon,

josta kuljet sisään ja ulos, hengität minussa.

Kätesi alla, suojaamalla, katseesi saatteessa,

lennän siivet avoinna, horisontin harmaassa.

Auringon kährästä, meren mullasta, ilman

pelkoa pudottaudun lehtiviherään macchiaan.

Huh, mikä kevät!

Viimeistään helmikuussa ymmärsin, etten mitenkään saa jatkaa nykyisessä työssäni. Työsuhteeni oli merkitty päättymään 31.8.09. Aloin selailla työpaikkailmoituksia. Johtaja pyysi minua kirjoittamaan  esittelyn itsestäni, jota hän voisi verkostoihinsa jakaa. En kyennyt.

Hain naapurikuntaan töihin, hakijoita oli 70. Eivät kutsuneet edes
haastatteluun. Mies lohdutti, että ole rauhassa, saathan kuitenkin
palkkasi mukaista työttömyyskorvausta 500 päivää. Minua kylmäsi silti.

Kollega kotikaupungista meilasi vinkin sijaisuudesta. Paikka ei ollut
julkisessa haussa. Puhelimeni soi 18 tunnin kuluttua hakemuksen jättämisestä. Kävin haastattelussa. Tunnin päästä soi taas: voisitko mitenkään aloittaa jo elokuusta? - Tottahan toki, mukavaa päästä töihin!

Olen ollut nykyisessä työpaikassani kuukautta vaille 8 vuotta. Haikea on oloni, olen viihtynyt todella hyvin työssäni. Vietimme alkavien lomien vuoksi läksiäisiäni toissapäivänä. Olen yhä hämmentynyt saamastani huomiosta, kauniista sanoista, eleistä, kukista, lahjoista. Osa jopa lähes kieltäytyi juhlimasta, sillä lähdössäni ei
kuulemma ole mitään juhlimisen aihetta! Koskettavaa.
 
Muutakin pohtimista on ollut. Isäni kunto on viime aikoina heikentynyt.
Esikoiseni puoliso odottaa vauvaa, mutta siellä oli iso huoli, koska tuleva äiti joutui jatkotutkimuksiin...
 
Vain hetkeä aikaisemmin Esikoinen oli lähettänyt minulle puhelimeen kuvan ultraäänilaitteen näytöstä, jolla vauva kelli! Pian ilmestyi printattu kuva meidän ja ukin jääkaapin oveen. Koetin siis tukea Esikoista kaikin keinoin, jotta hänelläkin olisi surulleen ja huolelleen paikka - ja siis voimaa seistä puolisonsa vierellä.
 
Samalla oivalsin, että minulla on 2 kokemusta, joiden merkitys
valkeni minulle nyt: yksi lapsen menetys ja yksi lapsivesipunktio (Kuopuksella epäiltiin vaikeaa kehitysvammaa - eikä sitä siis sitten ollut). Osasin nyt jakaa nuorten kanssa heidän tunteensa ja pelkonsa.

Olen kokenut saman. Onneksi kokenut myös sen epäilyksensekaisen ilon, jonka tutkimuksen tulos toi: vauvalla kaikki kunnossa! Epäilyn siemen kylvettiin, vaikka toisaalta nyt olemme viisaampia: lapsi lienee enemmäin upsidedown, kuin pelkkä down!
 
Mietin, olisiko pitänyt nostaa 500 päivää nykyisen palkan mukaista korvausta, keskittyä perheen sisäisiin asioihin ja mahdollisesti vaikka opiskella... mutta en osannut nyt semmoseenkaan ryhtyä. Parempi roikkua työmarkkinoilla, kuin aivan ulkopuolella - kai.
 
Yhä vakaasti uskon, että kaikella on tarkoituksensa. Aikani nykyisen työnantajani palveluksessa sattui raskaimpiin yh-vuosiini. Määräaikaisuudesta huolimatta tunsin oloni työpaikallani hyväksi ja turvalliseksi. Nyt lienee tarkoitus jatkaa matkaa.
 
Kokemukseni on ollut, että jokainen muutos on tuonut elämääni hyvää. Jopa se kaikkein kivuliain muutos. Antti Kylliäinen sanoo: "Se mitä on takanamme ja mitä on edessämme, ei merkitse juuri mitään verrattuna siihen, mitä sisällämme."
 
Ja samaan aikaan.. Kakkosella ja Kolmosella on Rakkauden kevät!  Huhheijaa. Eteisessä uusia jalkineita, keittiössä ruokaa ja tiskiä lisää, kylpyhuoneessa pyykkiä. Ja huppareita, joiden kanssa mennään nukkumaan, joita siis ei saa pestä!

Kyllä tämä taas tästä. Elämä kun ei ole seisovaa, vaan virtaavaa vettä. Oikein hyvä niin. Muutos tuoksuu alkukesän tuulissa.

Lauantai-ilta klo 21 lentokentällä.

Pitkä, hoikka ja jäntevä mies saapuu tullista läpi.

Hänellä on yllään musta polviin ulottuva trenssi, jonka alta pilkottaa taitavasti leikattu puku, tyylikäs vaalea paita ja siihen täydellisesti soveltuva kravatti. Hänen hiuksiaan eivät ole lentokentät tuulet sekoittaneet, hän kulkee salkkuineen määrätietoisen ryhdikkäänä.

Hän kääntää katseensa vasemmalle ja kääntyy perhettään kohti.

Vaimo seisoo kalpeana sivummalla tummassa jakkupuvussa.
Kauniit korkokengät korostavat hänen sääriensä täydellistä muotoa.
Hänellä on trendikäs kampaus ja hillitty meikki. Vaimo kannattelee sylissään vuoden ikäistä, hiljaista tyttöä. Hänen vierellään seisoo ujona kolmi-vuotias poika, jolla on jokin lippu kädessään. Varovasti poika heilauttaa lippua nähtyään isänsä. Kello on paljon, on jo lasten nukkumaanmenoaika.

Mies nyökkää vaimolle, taputtaa poikaa kerran päähän ja kääntyy
lähtemään. Vaimo ja lapset seuraavat hiljaa perässä.

VÄÄRIN!  FEL! FALSKT! WRONG!  FALSE! Ei sviddu! Ei se noin mee!

Lentokentällä seisoo 2 keskiäkäistä, kookasta ja tanakkaa naista. Tädit katsovat toisiaan silmiin, nyökkäävät ja hyökkäävät miehen kimppuun. Naiset kiskovat miehen takaisin lähtöaulan porttien taa, painavat hänet  istumaan maahan ja antavat tälle kunnon läksytyksen.

- Anti olla vimoinen kerta kun perheesi noin ohitat! Nyt nouset ja otat
hommat uusiksi. Me vahdimme. Jos ei vieläkään onnistu, kertaamme homman kanssasi niin kauan, että osaat halata ja havaita perheesi.
 

(Perustuu tositapahtumiin)

Osallistuin huhtikuussa Espoon kaupunginteatterin järjestämään pienoisfestivaaliin. Kahdessa päivässä näin kolme eri esitystä.

Suomalainen vappu on kopiotu!

Ei se mitään. Tehdään Suomen vapusta vientituote! Nostetaan Suomi vapulla lamaannuksesta! Viileitä telttoja, kuohuvaa juomaa, aurinkoa, raakaa tuulta, vahvaa juomaa, innostuneita muusikoita, hjullua yleisöä...

Ja muistakaa kulkea tänään tien valoisaa puolta! Virkeää vappua!

Tämä nauratti minua oikein kovasti:

http://www.youtube.com/watch?v=sjpbxC-rJFU

Kirjastoautojonossa! Tavuton tammikuu! Tuntematonta kolme päivää putkeen, är-kirjaimista väärinpäin lähtee näkö! .... Luvuton lokakuu?!

Ismo Leikolan stand up -komiikka huitasee assin sillalta niin kuulijalta kuin häneltä itseltään. Hänen harmittomon ja jopa tankkaava esiintymisensä on silkkaa katsojan hämäystä: huumorikirves iskee tarkasti ja napakasti - osuu kalikkaan kuin kalikkaan!

Kuva: http://www.kirsikoti.fi/pages/6

Huoneesta kantautui hillitty puheensorina, ruusut tuoksuivat maljakoissa ja lahjapöydällä näkyi paketteja. Liityin jonoon, jonka alkupäässä seisoi
ryhdikkään viisaana ja hillityn kauniina päivänsankari, eläköityjä.

Olin tehnyt seitsemän vuotta hänen kanssaan työtä saman työnantajan
palveluksessa. Aina kohdatessamme hän hymyili, toisinaan suorastaan säteili. Lounastimme joskus samassa pöydässä. Ajattelin, että hänen tapansa käyttäytyä on sulavaa, toiset huomiovaa ja samalla rehellistä. Toivoin osaavani jakaa läsnäoloani kuten hän.

Ojensin hänelle kirjan, joka oli kulkeutunut minulle. Arvelin sen puhuttelevan häntä. Kiitin häntä työtoveruudesta. Uskoin myös hänellä olevan jatkossa enemmän aikaa taide- ja kulttuuriharrastuksilleen. Hän kiitti minua hymyillen, kumartui minua kohti ja kuiskasi: - Minä ymmärrän sinun persoonaasi.

Väistyin jonosta sivummalle, hieraisin kyyneltä silmästäni. Jonon loputtua
seurasi tavanomaista kahvittelua ja puheenpitoa. Poistuin tilaisuudesta melko pian.

Kului viikkoja. Hänen lauseensa kimmahteli milloin missäkin korviini, suihkussa, autossa tai lähikaupan jonossa. "Minä ymmärrän sinun persoonaasi". Se kuulosti kuin hän olisi avannut salaa oven, jonka olemassaolosta en tiennyt mitään. Minusta pulppusi jakamisen ilo. Hän oli nähnyt minut, vaikka luulin pysyneeni häneltä piilossa.

Eräänä aamuna töihin tullessani minua odotti sininen kirjekuori, jonka päällä luki nimeni ja sana 'täällä'. Uteliaana avasin kuoren, jossa arvelin olevan valokuvia. Kirjeestä lehahti eteeni yhdeksän värikästä paperisommittelutyötä. Yhden työn taakse oli Persoonani Ymmärtäjä kirjoittanut "Kirsi Mikkosen työstä reimastuneena kiittäen".

Olin mykistynyt. Hän oli jälleen täydellisesti ymmärtänyt minun persoonaani ja vastasi minulle juuri kuten toivoin: rakastamalla taidetta, inhimillisiä tekoja. Edellenkään emme tiedä toisistamme juuri mitään, mutta melkein kaiken: taide parantaa ja  tukee meitä elämän eri vaiheissa.

http://www.kettuki.fi/index.php?page=1327

 
Huikaisevassa auringonpaisteessa
mies kumartui komeaan venytykseen
käänsi katseensa toiseen mieheen
ja sai hänetkin venymään alemmas, alemmas

poika kämmenet otsallaan, katse kaukana
tyttö kumartuneena kohti, koskettamatta
pojan kasvot punoittivat, nenä valui nestettä
tyttö heilautti pitkiä hiuksiaan eteen, taakse, eteen
 
vanhus ylitti kadun, hitaasti laahustaen, horjuen
pysähtyi puiston laidalla, huohotti, kurkotti
kädellään kirkkautta silmistään, sinistä huuliltaan
jatkoi penkille, linnut pyrähtivät hänen päänsä ylle.