Joskus tulee tempautuneeksi aikamatkaan. Varsinkin, kun on elänyt. Hämmästyin tunnetta, jonka viemäksi jouduin. Minusta tuntui kuin olisin elänyt vuosisatoja. Kokemusteni universaalisuus lienee tähän syynä.

Olin 26-vuotias, suhteellisen turvattua elämää elänyt nainen, kun katsoin yhdessä äitini kanssa Liisa-Maija Laaksosen näytelmän Lumikit.

(kuva: http://yle.fi/tv2draama/ohj_ark/kakkosnaytos03.htm)

Pahin pettymykseni siihen mennessä oli ollut suhteeni korkeakoulumaailmaan. En tunnistanut itseäni sinne, enkä ollut löytänyt paikkaani oikein kunnolla maailmassa. Mies minulla oli ollut jo 7 vuotta. Suhteemme oli tasainen.Viiden vuoden ikäeron vuoksi pidin häntä ehdottomasti itseäni viisaampana ja luotin hänen tietävän elämästä enemmän kuin minä. Elin tervettä, turvallista, säänneltyä pikkuelämää.

Näytelmä teki äitiini vaikutuksen, hän ihaili näyttelijätyötä ja tarkkaavaista käsikirjoitusta. Itkimme yhdessä naiskohtaloille. Seuraavan kahden vuoden aikana koin lähes vastaavia tapahtumia itse. Makasin naistentautien osastolla rikkoutuneena, lapseni menettäneenä. Neljän vuoden kuluttua äitiäni ei enää ollut, mutta sain tyttären, joka on aivan äitini kuva.

Katsoin näytelmän eilen uudelleen. Tunteet vyöryivät ylitseni. Istuin äitini sylissä itkemässä, ei, ei sittenkään. Miehen suuressa, turvallisessa sylissä sain lohdun itkulleni. Ihmiselämää ei voi elää menetyksiä vailla. Menetin lapsen, menetin äidin, menetin avioliiton ja muutaman muunkin ihmissuhteen. Olen toipunut menetyksistäni, koen vahvistuneeni ja ehkä hieman viisastuneeni.

Olennaista on nähdä, mitä olen saanut. Olen saanut kolme lasta. Olen saanut Puolison, joka rakastaa ja ymmärtää minua. Olen saanut pitää isääni tässä elämässä jo 85 vuotta. Olen saanut kasvaa isoveljen lähellä, hänen lastensa tätinä, nyt jopa isotätinä.

Lumikkikokemuksistani on aikaa, mutta ne kolhaisevat yhä. Haluan kirjoittaa ne ulos itsestäni. Tulkoon niistä jonkinlainen jatkokertomus blogiini. Muistini ovat hatarat noilta ajoilta, joten tämäkin on faktoilla maustettua fiktiota. Niinkuin muistot aina ovat.