- Kamala kirja! En koskaan mene naimisiin, huudahti nuori nainen 
luettuaan Anna-Leena Härkösen uusimman romaanin, Ei kiitos.
- Älähän nyt, kyllä parisuhde voi onnistuakin, koetan toppuutella. 
Huokaan silti syvään, kun tartun tähän kirjaan. "Ei kiitos" on aivan 
liian tuttu lause minullekin.

Härkönen on taitava ja sujuva kirjoittaja. Hän on kirjoittanut valtavan 
määrän tekstiä viimeisen 24 vuoden aikana: romaaneja, laulutekstejä,
käsikirjoituksia, novelleja, kolumneja, jopa keittokirjan. Samaan 
aikaan hänet on nähty myös näyttelijän työssä. On selvää, että hän
on tuottelias ja ahkera. Siksi tai silti, olisin toivonut 
kustannustoimittajan ruoskivan häntä enemmän erityisesti
tämän kirjan kohdalla.

Olin jotenkin nolo tai hämmentynyt tämän kirjan jälkeen. 
Päällimmäiseksi nousi kysymys: miksi tämä kirja on kirjoitettu? Mitä 
sanottiin? Koetin löytää vastausta ja hämmästelin itseäni, miksi kysyn 
tätä. Ei jokainen kirja nostata minussa tätä kysymystä. 

Tarina alkaa vetävästi. Heli, saksanopettaja, tunnustaa olevansa 
epätoivoisen rakastunut mieheensä, Mattiin. Päähenkilöstä piirretään
viiltävän ironista kuvaa. Hän on täydellisyydentavoittelija, 
itsekeskeinen, älykäs, naiivi, ärsyyntyvä ja ristiriitainen. Hänen isänsä
hylkäsi hänet lapsena ja hän on mennyt naimisiin luotettavaksi 
kokemansa miehen kanssa. Mies on muuttunut nalleksi, hän pukeutuu
pehmovaatteisiin ja puhuu pehmeitä, pelaa tietokonepelejä, roikkuu 
netissä ja on jatkuvasti sairaalloinen ja väsynyt.

Ei kuulosta hyvältä yhtälöltä. Varsinkin, kun Helin hormoonit hyrräävät
sitä kovemmin, mitä haluttomampi Jussi on. Väittävät, että 
nelikymppisillä naisilla seksuaalisuus on vireimillään. Miehillä
kuulemma kaksikymmentä vuotta aiemmin.

Kirjan loppua kohden Helin meno kiihtyy entisestään. Heli ajautuu 
suhteeseen itseään 15 vuotta nuoremman miehen kanssa. Samalla 
hän huolestuu ulkonäöstään ja hakeutuu kivuliaaseen laserhoitoon, 
jonka jälkeen hän kokee näyttävänsä 'kuolleista heränneeltä 
smurffilta', niin siniset ja runnellut hänen kasvonsa ovat. Miehelleen 
Heli valehtelee saaneensa allergisen reaktion. Kun rahat ovat 
lopuillaan, Heli rikkoo teini-ikäisen tyttärensä säästöpossun tyttären

ollessa ulkomailla. Häpeän määrä on hirmuinen ja irvokas.


Kirjan lopussa Helin äiti ilmestyy yllättäen lääkäriin ja samalla
tapaamaan tytärtään. Keskustelu äidin kanssa avaa Helin silmät. 
Hän kokee tehneensä miehelleen pahimman: hän vei miehensä
ylpeyden, tai ainakin viimeisteli Matin isän aloittaman nöyryytyksen. 
Itseinho ravistelee Heliä, mutta hän toipuu siitä nopeasti: jotain on
tehtävä. Nainen ei voi elää miehen kanssa, jota ei kunnioita, he 
toteavat kahvilla yhdessä, äiti ja tytär.

Kirjan loppuratkaisu jätetään lukijalle auki. Matti tunnustaa 
ylläpitäneensä nettisuhdetta ranskalaisen naisen kanssa. Silti Matti 
näyttäisi yhä haluavan jatkaa aviolittoaan, kuten miehet usein 
haluavat, ainakin tilastojen mukaan. Helin ratkaisusta ei sanota 
varmaa, mutta avioliitosta hän myöntää puhuvansa
menneessä aikamuodossa.

Kirjan rakennetta olisi voinut hioa. 351 sivusta 200 ensimmäistä 
sivua esitellään Helin kiihkeää pyrkimystä miehensä yhteyteen. 
Tätä olisi voinut mielestäni tiivistää, vaikka herkullisia kohtauksia
sisältääkin. Seuraavien 150 sivun aikana laukataan vieraan miehen
syleilyissä, laserhoidoissa, tavataan äiti ja lopulta viime metreillä
löydetään jonkinlainen puheyhteys mieheen.



Kirja oli rankkaa luettavaa siksi, että olen kokenut samanlaisia 
torjumisia kuin päähenkilö. Olen kokenut avioliitossa tuon tilan, jossa
kaikki mitä sanotaan, menee ohi tai ei ainakaan tule kuulluksi. Saati 
ymmärretyksi. Kunnia ja kunnioitus on riisuttu vuosia sitten ja päälle 
on puettu sotatilan teflonhaarniska. Jotkut lukijat voivat nauraa
kirjan älyttömyyksille, kokea ironiaa kirjassa. Minä en.


Olin jopa samanlaisella lomamatkalla, jossa 10 päivän ajan etsin ja 
odotin tietä, jonka päästä hänet löytäisin. Viimeisenä aamuna 
puhkesin kyyneliin. Hän raivostui: - Pilaatko nyt viimeisen 
lomapäivämme? Nielin kyyneleeni, painuin suihkuun ja olin valmis 
aamiaiselle klo seitsemän. Toisella puolella maapalloa olimme, 
kirjaimellisesti. Se OLI hyytävää.




Ja juuri siksi, että olen kokenut samaa, koin kirjan tärkeäksi. Olisin
halunnut Härkösen tsemppaavan kirjan lopussa. Kaipasin kohotusta.
Eihän elämä sitä aina suo, mutta olisin toivonut selkeämpää kasvua 
romaanin henkilöille. On ihmisiä, jotka eivät koskaan opi, eivät 
koskaan muutu, mutta minä odotan kirjallisuudelta toivoa. Härkönen
kuvaa ja peilaa hyvin aikaamme, ei moralisoi, ei näytä ratkaisua.
Mutta miksi ei?


Olen viime vuosina kuullut useita tarinoita naisten yhä 
agressiivisemmasta seksualiteetista (liekö alkoholin käytön
lisääntymisellä tässä syynsä?) ja nuorten miesten yhä 
vähäisemmästä seksuaalisesta kiinnostuksesta. Nuoret miehet 
valvovat paljon netin äärellä,se varmasti kuluttaa. Samoin kuin naisten

yhä lisääntyvät vaatimukset. Orgasmi on saatava aina, temppuja on 
osattava. Tekniset taidot ovat viemässä taiteelliselta
(lue: tunteelliselta) osaamiselta terän. Kirjaimellisesti.




Härkönen on siis taas tapansa mukaan tarttunut ajankohtaiseen ja 
rohkeaan aiheeseen. Toteutus jäi hieman puolitiehen. Olisiko
kannattanut odottaa hieman? Eikö kirjoja enää kustannustoimiteta? 
Eikö hyvin myyviä kirjailijoita ainakaan? Mihin olemme matkalla, 
naiset, miehet, kirjailijat ja lukijat? Voisiko kirjailija tarjota 
suuntaa? - Kyllä, kiitos, tarvetta olisi!