Kuva: http://www.curbly.com/DIY-Maven/posts/3437-Steel-as-Lace-by-Cal-Lane

--> Kuvanveistäjä, kuvataitelija Cal Lane käsittelee rautaa hellästi. Hänelle ruoste on elämän merkki ja siksi kaunista. Lane, siis vain yhden kirjaimen päässä Lacesta, saa ruosteen kukkaan ja jakoavaimen sykimään sydämiä. Hän yhdistää herkkää ja rajua. Viehätyin suuresti, kun hänen töitään netistä löysin. Kannatti googlata termeillä 'lace' + 'car'. http://callane.graemepatterson.com/index.htm

Minulla on voimakas hoivavietti. Sitä ei pitäisi näinä aikoina tunnustaa, sillä hoivaaminen ei ole muotia. Päinvastoin, hoivaamista pitäisi vähentää. Hoivaajia pidetään ylihuolehtivina, kontrolloivina, paapovina, itsellisyyden ja itsenäistymisen esteenä. Pärjäämisen yhteiskunta on ulotettu jo vauvoihin. Ei ihme, että huostaanotot lisääntyvät. Hoiva ei näytä lisääntyvän. Vika on asenteissa ja tyhjyyttään ontosti kolisevissa päissä.

Olen elämäni aikana hoivannut monelaisia ihmisiä, eläimiä, asioita ja kapineita. Edellisen jupinan jälkeen ei pitäisi tunnustaa, että minun hoivaviettini on ulottunut autoonkin.

Auto on ollut meille yksi perheenjäsenistä. Ei niin, että sitä olisi liikoja kiillotettu tai varusteltu. Vaan niin, että kun siitä hajosi lämmityslaite, sitä ymmärrettiin ja otettiin takapenkille huovat mukaan. Tämän voi tietysti tulkita oikeinkin. Siten, että taas oli fyffet loppu. Monesti pitkiltä reissuilta palatessa autoa taputeltiin konepellille: - Kiitos, kun toit meidät turvallisesti kotiin!

Auto on ollut minulle temperamenttini jatke, ei egoni. Kun kiire yllättää - ja sehän yllättää jatkuvasti - auto vie hieman nopeammin perille. Aamuruuhkassa se on harha, mutta saahan sitä mielikuvitella vanhan varmarinsa teiden ässäksi, jonka siivet nostavat sen ruuhkan yläpuolelle. Turvaa olen myös autosta monesti saanut. Pimeiltä kujilta se on kuljettanut minut nopeasti kotiin. Paha mieli on toisinaan karissut mustaan asfalttiin öisillä moottoriteillä.

Nyt autoni on tullut saattohoitovaiheeseen. Se on viety kauas pois Suurkaupungin sykkeestä, maalle rauhaan, hoitokotiin. Punamultaisesta panssarivaunusta on tullut pitsihelmaiseen mekkoon pukeutunut mummo. Jo vuosi sitten turkkilainen katsastusmies napitti minua tummilla silmillään: - Sinä paikka reikä. Minä räpyttelin takaisin: - Ei minä osa, mut ei kai se haitta? Lopputuloksena kävimme läpi helmat ja sovimme, että vuoden päästä ne eivät olisi reikäiset.

Vuosi kului hämmentävän nopeasti. Auto rapistui ja reikääntyi pitkästä kesästä huolimatta lisää. Hienosti se kesti nuorison ja vanhemman väen festari- ja lomareissut. Hangon biitsin bemaririvistöstä ei ollut vaikeuksia löytää omaansa. Lukemattomat kauppa- ja ostoskeskusreissut se on kestänyt saksalaisen itsekurinsa ansiosta.

Kuva: http://callane.graemepatterson.com/recentV3-slicedd.html#

Odotan puhelua. Haluan kuulla Totuuden. Kauanko mummoauton elämää voi pitkittää? Kuinka paljon pitkittämien maksaa? Onko matka hautausmaalle jo alkanut?