Vuosi 2007 on Mikael Agricolan juhlavuosi.
maalaus-edelfelt.jpg

Tänä vuonna tulee täyteen 450 vuotta Mikael Agricolan kuolemasta. YLE on rakentanut sivustoilleen levollisen kauniin Agricola-sivuston teemalla: Oma kieli, oma mieli. Suomen kieleen paneudutaan vuoden mittaan monin tavoin ja monista näkökulmista eri ikäisille kielenharrastajille.

Osa tätä ohjelmakokonaisuutta on Sanakirja, jossa sana-ammatilaiset kertovat yhdestä, itse tärkeäksi kokemastaan sanasta.

Runoilija Risto Ahdin valinta itselleen rakkaaksi sanaksi sai minut onnen kyyneliin. Risto Ahdin sana on ILO. Ahti ei suinkaan tarkoita kansainvälistä työjärjestöä, vaan kuvailee sanaa ilo puhtaaksi, kuin pisaraksi.

Jos iloa ei löydy, taidetta ei ole. Ilon pitäisi olla taiteen ytimessä. Ilo on laulu, sanoo Ahti. Ilo on musiikkia sielullemme. Ilo on lähellä ilmaisua. Ahti viittaa Kalevalaan: "Mi lienee ilo merellä / mikä laulu lainehilla / ilo entistä parempi / laulu muita laatuisampi".

                                         *                        *                    *

Minä olen kohdannut sanan ilo elämäni rajuimmissa taitekohdissa. Ilo on minulle rakas sana, joka kulkee sydämelläni aina. Suruissani koen ilon puutteen ja onnestani löydän ilon aiheet.

    Kun olin aivan pohjalla, avioliittoni lopuillaan, elämäni suurin seinä edessäni, voimani minusta valuneet, törmäsin tähän sanaan satanen lasissa. Olin työtiimini kanssa viettänyt intensiivisen koulutussession ja lopuksi kevennettiin. Jokaista osanottajaa pyydettiin kirjoittamaan tiimin yhteiseen junaan joitakin omia voimavarojaan kuvaava sana. Sain eteeni paperilappuja.

Vilkaisin oikealle ja näin kuinka kollega alkoi kirjoittaa vauhdilla sanoja: osaaminen, uuden oppiminen, motivaatio. Toisella puolella kollega kirjoitti omia sanojaan: terveys, luonto, perhe. Tajusin, että minä en enää voi kirjoittaa perhe, olen kadottanut perheeni. Nielaisin kuuluvasti, hartiani alkoivat täristä. Pääni oli pullistua luistaan miettiessäni. Muistin, että minua on sanottu iloiseksi ihmiseksi. Tartuin kynään, kirjoitin paperille iin ja aloitin ällää. Silloin repesi kulissi. Aloin ulvoa ääneen.

Samassa kollega nousi ja ilmoitti: meillä alkaa nyt loppukahvi. Tulemme kohta perässä, menkää te muut edellä. Sanaakaan sanomatta, mitään kyselemättä hän vei minut naistenhuoneeseen. Pesin kasvoni, joimme kahvit hieman vaisuina ja lähdimme kotiin. En saanut kirjoitetuksi minulle tärkeintä voimavaraa, rakkainta sanaani, iloa, paperille. Ilostani oli tuolloin jäljellä vain kaksi kirjainta.

    Olin kerran runoilijaillassa. Eira Stenberg ja Risto Ahti lukivat runojaan. Pieni tila oli täynnä iloa, ilmaisun juhlaa. Itkin syrjäisessä nurkassa koko tilaisuuden ajan. Vietin yksityisiä hautajaisia, mullitin surujani, sanojen kukkivilla niityillä. Tunsin, kuinka iloani lannoitettiin, kasteltiin ja hoivattiin. Se alkoi versoa.

     Myöhemmin kohtasin lempeän miehen, joka katsoi minua silmiin ja sanoi: - Minulla on sana, josta sinä tulet aina mieleeni. Se sana kuvaa sinua. Se sana on ilo. Katsoin miestä takaisin suoraan silmiin ja vastasin. - Kyllä, ilo on minussa taas. Olet palauttanut sen minulle. Minä laulan.