Toipilaan takapakkia. Masentaa hieman. En kykene lukemaan Päivän Sanomia. Näen leikatulla silmällä vain uutisten otsikot ja ingressit, koska ne ovat isommalla fontilla. Itse leipäteksti jää hämäräksi, en kykenen seuraamaan kirjoitusta rivi riviltä. Eilisessä Hesarissa oli monta kiinnostavaa juttua, jotka jäivät nyt väliin.

Vasemmassa silmässä oleva leikkaamaaton kaihi heikon piilolinssin kanssa ei sekään auta. Lehteä voin siis lukea vain leikattu silmä kiinni ja vanhat, kohtalaisen tarkat rillit päässä. Heikko esitys, todella. Onneksi sairaslomaa on Jouluun saakka. Toivottasti ehdin toisen silmän leikkauksen jälkeen tilata toimivat silmälasit. Muuten ei ole paluuta työhön. Auu.

Koetin palauttaa mieleeni, minkä ikäisenä aloitin säännöllisen Helsingin Sanomien lukemisen. Olin mielestäni 12-vuotias. Toki jo aiemminkin olin äitini selän takaa lehteä vilkuillut. Isä lähti töihin aikaisin, en hänen kanssaan lehteä lukenut. Joka-aamuinen lukuhetki on ollut minulle tärkeä. Ensin murokupin kanssa, sittemmin kahvimukin kera.

Halusin olla ajan tasalla. Minua ärsytti, jos joku väitti ettei asioille kuitenkaan mitään voi, vaikka niistä kuinka lukisi. Minulta kysyttiin, mitä hyödyn siitä, että tiedän kuinka monta lasta Afrikassa kuolee nälkään. En hyödykään, vastasin. Mutta tahdoin silti TIETÄÄ.

Näytöltä kykenen lukemaan jotain ja kykenen kirjoittamaan blogiin ja sähköpostiin. Kovin kauan ei silmä sitäkään kestä. Tiputtelen edelleen 8 kertaa päivässä (kahta eri valmistetta) tippoja silmiini. Yöksi teippaan läpinäkyvän kilven silmän päälle, jotten unissani vahingossa siihen raapaise, tai silmä muuten vahingoitu.

Koetan siis keskittyä muuhun kuin lukemiseen. Tiukkaa tekee. Musiikin ja radion kuuntelua olen jo harrastanut. Monta vanhaa tuttua olen jo kohdannut. Katu täyttyy askelista, Juankoski here I come. Suuri suomalainen kaiku soi pitkään.