Kun olin oikein pieni, olin usein pesässä.

Vessaa vastapäätä oli komero, jossa säilytettiin pölynimuria,
tummapintaista, äänekästä virtahepoa, jolla oli pitkä kärsä.
Pelkäsin otusta, mutta sen viereen pimeään, mahduin piiloon,
kun intiaanit ajoivat takaa ja lännenmiehet ampuvat pyssyillään.

Sinne kömmin aina, kun Maija-täti joi kahvia keittiössämme.
Maija-täti tuoksui liian vahvasti parfyymille ja sen puuteri
karisi vaaleanpunaisena lumena mekolleni, kuin lasipallossa.
Puuterirasia oli kimalteleva satulaatikko, josta Maija-täti takoi.

- Menitkös taas sinne Höpönassun pesälle, pikkuinen? Olethan
varovainen, muuten Höpönassu puree sinua nenästä, täti huuteli
komeroon. - Yrittäköön vaan, jo ovella puren sitä takaisin ja
virtahepo puhaltaa sen kevyenä puuterina ilmaan, mietin pesässäni.

Koetin karata komerosta pihalle, mutta Maija-tädin ääni naulitsi
minut yhä tiiviimmin virtahevon kylkeen. Kellään muulla ei ollut
sellaista pulppuilevaa puhetta, suhisevaa ässää ja nousevia loppu-
sointuja. Maija-tädin puuterirasiassa oli taikapölyä, joka huumasi.

Äitikin näytti oudolta Maija-tädin seurassa, taisi joskus kokeillakin
puuteria, pölyiseltä hän näytti sen jälkeen. Isä yleensä katosi kellariin,
mutta ei aina ehtinyt karkuun. Maija-tädissä oli noidan vikaa, hän sai
kaikki pysymään  paikoillaan ja katsomaan uneksuvasti itseensä.

Kysyin kerran virtahevolta, onko Maija-täti oikea nainen. Kuuluuko
naisen olla tuollainen? Lehdissä ja tv:ssä  näkyi samanlaisia naisia,
ne eivät vain tuoksuneet yhtä huumaavasti. Virtahepo oli hiljaa hetken,
kunnes kuiskasi: - Kyllä, mutta vain niin kauan kun ei ole ollut häissään.