<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Viime viikolla, Aleksis Kiven päivänä, Helsingin Sanomien yleisönosastossa tutkijat kirjoittivat yhdyssanojen käytöstä suomen kielessä. Minulla on ollut asiasta erittäin vahva näkemys.

Olen toiminut kielipuolipoliisina kauan. Päivittäin nuoriso huutaa hädissään koneiltaan minulle: - Onko tämä yhdys sana?! Vastaukseni lähes aina: on - ja murinat päälle. Eivät raukat uskalla edes mesettää ilman kielikonsultaatioita.

Pureskelin tätä asiaa uudelta kannalta. Olen valmis hyväksymään täysin päinvastaisen kehityksen. Tutkijat esittivät yhdyssanoista luopumista. Tutkimusten mukaan tekstin luettavuus ja ymmärrettävyys paranee olennaisesti, kun yhdyssanat pilkotaan osiin tai niissä käytetään väliviivoja.

Olen opiskellut elämästäni kahdeksan vuotta saksan kieltä. Saksalaiset ovat legendaarisia yhdyssanojen rakentajia. Monet kielipuolivitsit olen aiheesta lukenut. Oh Donnerwetter! Olen tähän asti ajatellut, että mahdollisuus leikkiä sanoilla ja rakentaa sanatorneja ja sanarivistöjä on kielellistä rikkautta.

Anglo-amerikkalainen kulttuuri eroaa tästä perinteestä olennaisesti. Olen vastustanut ison kielialueen vaikutuksia pieniin kieliin. Olen halunnut pitää hampain ja kielin kiinni omasta kulttuuristamme ja sen kielen ominaislaadusta. Olen halunnut pitää suomen kielen suomena, en anglismeja tihkuvana sekakielenä.

Vain ymmärretty ja oikein luettu kieli elää. En halua suomen kielestä kuollutta kieltä. Lukemisen pulmat ovat kasvaneet. Syitä en tiedä. Osasyynä lienee ainakin lukemiseen liittyvien pulmien havainnoimisen uudet mahdollisuudet ja keinot.

Haluan säilyttää kieleni niin suussani kuin mielessäni. Haluan tehdä kaiken voitavani suomen kielen hyväksi. Jos kieli elääkseen vaatii uusia rakenteita ja ratkaisuja, niin tehtäköön ne myös. Onneksi en ole yksin kielipoliisina. Moni meistä rakastaa vielä suomeksi. "I love you" ei vakuuta – vaikka maailman kaunein lause onkin.