<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Olin lähtenyt töistä kiireellä. Äkkiä kotiin, eilen tehty ruoka mikroon ja ruoka lautasille, kaikille kolmelle nälkäiselle muksulle. Samaan aikaan silitin Kakkosen juhlamekon ja paketoin lahjan. Poikia hoputin, kun niiden kanssa ajettaisiin kenkäostoksille, sillä aikaa kun Sisko on synttäreillä.

Eteisessä porukka oli hyppimässä lattialle levitettyihin talvihaalareihinsa, kun Kakkonen jähmettyi paikoilleen, vei käden suulleen ja parkaisi. Katsoin tyttöä, mekko sievästi, hiukset solmittuina: - Mikä hätänä, kultaseni?

-         Äiti, ne synttärit. Ne on naamiaiset.

-         Vai niin, vastasin ja vilkaisin kelloon (7 minuutin päästä pitäisi lähteä).

-         Mikä haluaisit olla, onnistuin kysymään viileän rauhallisena, vaikka aivoissa vilistivät iinesankat ja dinosaurukset.

-         Mä haluisin olla… pupu.

-         Selvä. Se hoituu.

Juoksin Ykkösen huoneeseen, kaivoin hyllyltä esiin valkoisen verkkaripaidan, käänsin sen nurinperin, jotta rinnuksen painokuva ei näkyisi. Heitin sen kakkoselle: - Riisu mekko ja laita tuo yllesi!

Sitten etsin käsiini yhden valkoisen tennissukan, kääntelin sen palloksi, nappasin neulan lankoineen ja ompelin muutamalla pistolla pallon sukkahousujen takamukseen. Sitten etsin eteisestä valkoisen alushupun ja Kakkosen kaapista kaksi valkoista polvisukkaa. Parilla pistolla kiinnitin polvisukat huppuun luppakorviksi ja sujautin lapsen pään siihen.

Vielä meikkikynällä ristihuulet ja pari viiksenvetoa poskiin ja tyttö peilin eteen: - No, oletko tarpeeksi pupu?  - Joo, tää on hyvä. Me kuvitellaan, kato, loput, vastasi naurava lapsi.

Tasan oikeaan aikaan soitimme Synttärisankarittaren ovikelloa, joka tiikerinä avasi oven.