Olen sairas, sairaana. Olen vahva, vahvana. Olen terve, terveenä. Olen heikko, heikkona.

Viimeiset pari viikkoa mikään uni ei ole minulle riittänyt. Särkee, enkä edes osaa sanoa mistä kohtaa. Hampaita, vaikka en niitä enää hädissäni purekaan. Viime vuoden elokuussa minulle sanottiin: Ota ja etsi itsellesi hammaslääkäri. Hukkasin paperit. Tai veikkaan, että olen siivonnut ne kaapin perähyllylle, vielä ei ole kiire, kai. Särkee myös hartioita, kaulaa, kurkkua ja niskaa. Haluaisin olla jo hampaaton lammas.

Ja käsiäni särkee, kämmenet surevat.

Minulle sanotaan: olet vahva. Myönnän: minulla on monta syytä, miksi en tahdo olla heikko. Mutta iltaisin, kun toiset lapset nukkuvat, yksi yöjalassaan ja ukki levottomissaan, valvoo, minä olen hiljaa ja

annan heikkouden tulla. Olen pieni, kutistun kippuraiseksi, en jaksa puolustaa ketään, enkä edes itseäni. Vuoraan vuoteeni tyynyllä, kuin satiiniarkun, edestä ja takaani, rakennan linnakkeen, jonka keskeltä katoan uniini.

Olen nuori ja vanha. Olen kivulias ja oireeton. Olen elänyt ja olen kuollut. Olen synnyttänyt ja luovuttanut kuolemalle elämän kahdesti. Kahdesti olin läsnä, kun Kuolema hiljensi huoneet. Olen kuullut ensi rääkäisyn ja viimeisen uloshenkäisyn. Olen tullut ikkunoista ja lähtenyt ovista.

Ääripäät nähtynä ja välissä Elämä. Miksi olen vielä täällä?