Uskomatonta, miten paljon hyvä teko tai hyvä sana vaikuttaa. Liikutuksen kyyneleet valuvat pitkin poskiani. Yksi ainoa lohduttava lause vaikutti kuin armahdus. Sana voi olla lupaus paremmasta. Yksi ainoa hyväksyvä katse antaa luvan olla minä. Yksi pieni hipaisu antaa kehoni, jossa itseäni kuljetan, piilotan ja vangitsen, olla vapaa.

Olen viime viikkoina kuullut monta surullista ja rankkaa tarinaa. Samalla oma elämäni on lipunut jotenkin sumuun tai taustalle. Olen osannut varjella itseäni liialliselta samaistumiselta, mutta tottahan toki vaikeiden asioiden ja raskaiden kokemusten kuuleminen kuluttaa, tekee mielen painavaksi.

Olen kokenut elämässäni paljon ja minua on helppo lähestyä. Haluan jakaa asioita. Uskon, että vain jakamisen kautta syntyy parempi maailma. Silloin en voi valita vain hyviä asioita. Minä valitsen kaiken, mikä eteeni asetetaan.

Kun tulen yllätetyksi, heikkona hetkenäni, hyvyydellä, osaan antaa sille arvoa. Kaksi sanaa: armo ja arvo, vain yhden kirjaimen muutos ja sisältö muuttuu. En halua olla liian vahva, liian jaksava. En halua sairastua vahvuuteen. Olen rikkinäinen, olen heikko. Olen elävä.

Pelkään monia asioita, niin kuin kaikki meistä. Mutta mitä pelko auttaa, lopulta? Noh, en hyppää katolta vain siksi, että näyttäisin etten pelkää. Pelko suojelee, mutta ei saa koteloitua panssariksi. Äitinä pelkään eniten, etten kykene pitämään lapsiani hengissä. Vauvoina vahdin unta, kunnes opin luottamaan, että en voi muuta, kuin huolehtia itsestäni ja nukkua itsekin. Lentokoneessa vanhemmat ottavat itse ensin happea, voidakseen toimia, auttaa lapsiaan.

Minä otin tänään pienen hapen, niin pienen, ettei sen antaja edes tiedä hapettaneensa minut. Minä tarvitsin lohtua. Minä löysin sen pienestä lauseesta, sanojalleen huolettomasta heitosta. Kyllä, aamu sarastaa huomennakin.