...maanantai-iltana kotikone posahti. Kuoli. Vaikeni tyyten. Tietokoneella oli juuri silloin 3 eri esitelmää kesken. Sietämätöntä, että koululaitos asettaa esitelmiä, tehtävien dead lineja vielä jouluviikollekin. Kuka oikein keksi koeviikot? Ja miksi tehtävien jättöpäivät ovat samoihin aikoihin?

Harva aikuinenkaan osaa aikatauluttaa kiivastempoisessa elämässään töitään tasaisesti. Kiire tulee ja ahistus kasvaa, viimeinen ilta ja yö ovat tuskaa. Saati sitten nuori ihminen, joka helposti yliarvioi nopeutensa ja kykynsä...

Eilen autoillessani tietokonetta huoltoon, oli itku ja nauru tasan yhtä liki. Tajusin taas miltä näytin: tragikoomiselta.Miten elämäni onkin jatkuvaa kaurismäkeläistä kärvistelyä?  Ajan mikromökin pihaan ruosteentäplittämällä perheautolla (mittarissa 205 000 km), jonka pakoputki ulisee uhkaavasti. Kiskon kotista itselleni hieman liian painavaa keskusyksikköä, jota alan retuuttaa liian lyhyillä raajoillani ensin väärään rakennukseen. Puuskuttaen pelmahdan ovesta sisään kuullakseni, että korjausten keskimääräinen odotusaika on 1, 5 - 2 viikkoa.

Tajusin: KIIRE loppui tähän paikkaan. Ja jos ja kun autokin vielä halajaa hautuumaalle, kiireeni vähenee entisestään. Kutskailut loppuu. Vietämme joulun kotona, kynttilöiden loimussa, lautapelejä pelaten. Ehkä tämä on juuri sitä mitä tarvitsen - tarvitsemme kaikki? Arjen pakottavaa pysähdystä. Ajoitus ei ehkä sittenkään ollut huono?