- Minä olen miettinyt kuolemaa, sanoi 82-vuotias isäni viime viikonloppuna, vainajienpäivän iltana. Kysyin haluaako hän lähteä hautausmaalle, siis kynttilää viemään. - Ei, en vielä. En jaksa nyt, isä vastasi.

Istuin isän viereen sohvalle niin lähelle kuin kykenin. Otin hänen reuman runteleman kätensä omiini. Hän on ollut taitava käsistään aina. Kun reuma alkoi kangistaa rannetta ja sormia, hän käytti luovuuttaan ja keksi itse itselleen apuvälineitä. Fillarilla hän ajelee edelleen, vaikka sormet täytyy sovittaa sivusuunnassa ohjaustankoon. Talikolla hän käänsi vielä tänä syksynä perunat maasta.

- Ihmeellistä, miten monta kertaa minä olen jäänyt henkiin, isä sanoi hiljaa. Minä myöntelin vieressä.

Ja myöntelen tänään. Tytär oli viime yönä klo 01 herännyt puhelimensa ääneen. Vastaajaan oli jätetty viesti: "Täältä sairaalasta vaan ilmoitamme, että pappa voi jo paremmin, mutta viettää yönsä täällä." Noh, minä soittamaan radalla olleelle Ykköselle tiesikö hän asiasta jotain. Ei tiennyt hänkään.

Ei siis auttanut kuin soittaa ukille itselleen. Lopulta ukki vastaa unisena. Minä aloitan varovaisesti:

- Hei, meillä EI ole mitään hätää, mutta onko sinulla?
- Minullako, mikäs minulla. Anteeksi kun kesti tulla vastaamaan, olin täydessä unessa.
- Ei kun, anteeksi kun herätin!

Kerron hätämme ja lopputulos on, että tytär on saanut väärän viestin puhelimeensa. Liikuttuneina suljemme puhelimme. Isoisällä ja isällä kaikki hyvin. Meillä myös.

Puolella korvalla kuulin radiosta kuinka psykiatri Raisa Cacciatore puhuu isistä, jotka on huijattu lapsen varhaisesta leimautumisesta pois (kuka huijasi, vaimo vai työnantaja?) ja siksi he eivät löydä paikkaansa isinä. Hyvä teoria, mutta voi se mennä toisinkinpäin. Isäni oli ikäluokkansa kasvatti, ei juuri vaippoja vaihdellut varhaiduusessani. Mutta hän on itse saanut kokea lapsuudessaan rakkauden lahjan. Menetettyään 11 kk:n iässä äitinsä, hän kasvatti valtaisalla hellyydellä isoäiti. Tästä rakkaudesta riittää edelleen jaettavaa. Isänä ja isoisänä.