Baby, you can drive my car... Autoilusta on tehty lukuisia hyviä biisejä, kirjoitettu kirjoja, juttuja. Tänään mietin, mitä tapahtuisi, jos bensa hinta tosiaan kohoaisi kullan veroiseksi niin, että autoilu romahtaisi. Bensaa käytettäisiiin vain yleishyödyllisiin tarkoituksiin, yksityisautoilu katoaisi kokonaan. Noh, uskon insinööriin. Jotain se keksii hädän hetkellä. Pyörät on luotu pyörimään.

Ystävätär, aikuinen nainen, ilmoittautui autokouluun, kävi tunnit ja ajot ja sai korttinsa ekalla yrittämällä. Iloitsimme yhdessä. Hän vilpittömästi nauttii autoilun tuomasta vapaudestaan. Tämä illuusio on meille taitavasti kaupiteltu, minäkin uskon siihen. Emme ole riippuvaisia kenekään muun kyydeistä, ei aikatauluista. Voin pöräyttää autolla minne mieli tekee. Häkellytti hieman, toisen intoa seuratessa. Ihan kuin olisi juhlittu naisten vasta saatua äänioikeutta. Ei ole ilmiselvää, että nainen, jos kohta mieskään, ajaa autoa.

Olen autoillut karkuun suruani, pelkoani ja jopa fyysistä uhkaa. Olen lohduttanut itseäni moottoritiellä karjuen täysillä uuukakkosta. Olen sompaillut kapeita kujia, kieli keskellä suuta viulukonserton avulla. Olen vuosien mittaan raahannut kotiini monta rekkakuormallista ruokaa, kaksimetristä lautaa, huonekaluja, soittimia, eläimiä. Puhumattakaan ihmisistä. Autossani on nukuttu, rakasteltu ikkunat huuruun, viety sairaita lääkäriin ja kiireesti haettu tarvitseville lääkkeitä. Jokaiseen vuodenaikaan ja vuorokauden mittaan se on minua palvellut.

Mitä kummallisempiin paikkoihin se on minua kuljettanut. Rakastetun ikkunan alle yöllä, vain vilauksen näkemään tai karun kalpeille huoltoasemille wc-paperia noutamaan, vaienneille luonnonsuojelualueille öiseen aikaan, aamuvarhain kuumista makuuhuoneista ulos... Järjen hiventä ei aina liikkeissä ole ollut, usein onkin ollut tärkeintä olla liikkeellä, päästä pois jostakin, usein itsestä.

Perhana, sehän perheenjäsen, meidän punamultainen panssarivaunumme, rakastettu vanhus! Joko olisi aika uskaltautua liikkumaan ilman suojakuorta, omana itsenään?