Tietäisin jos en luulisi. Pelto siis en ole, mutta että lapsetkin. Ai, niin mutta nehän onkin murrosiässä, niillä siis on oikeus. Ja minä olen ottanut saman oikeuden vaihtaa mielialaani päivän mittaan. Osittain syy johtuu eläytymiskyvystäni. Olen läsnä siellä, missä kulloinkin olen. Aiemmin en tajunnut tätä niin voimakkaasti. Luulin, etten osaa keskittyä, mutta osaanpas! Minä astun tilaan, ja jo sitä lähestyessäni antennit päässäni raportoivat ilman alasta, äänen sävystä, ihmisen tuoksusta (agressiivista hikeä, vai lempeää orvaskettä). Melkein voisin väittää maistelevani tilaa, johon tulen.

Tämä reagointi johtaa väistämättä siihen, että olen intensiivisesti sisällä, en koskaan ulkona. Ulkopuolisille voi näyttää, että astun hiljaa tilaan, en tee numeroa itsestäni, mutta tila sähköttää minulle koko ajan impulsseja. Unohdan edellisen tilan, menneisyyteni, olen tässä. Jos se ei ole, prkl, keskittymistä, niin mikä on?

Eilen aamulla itkin katkerasti. Apua ei taaskaan saa helpolla. Mutta kun apu evätään lapseltani, olen räjähtää atomeiksi. En luovuta, jatkan taistelua. Etsin uudet tantereet, kunnes punahurme peittää pellot ja minä seison voittajana kuin Josepfine niityn laidassa:  - Napo, tuu kotiin, me voitimme.

Illemmalla Taiteiden Iltahämärissä jonotin hartaasti lasteni kanssa Oopperan kirppiksellä. Ostoksemme olivat hurmaavia, lehtien toimittajat piirittivät meidät ja kuvasivat, oi, toki! Hihkuin heille: - Elämä on teatteria! Livet är teater! , heidän kysyessään miksi hankimme vaatteita sieltä. Ja, totta on, me tarvitsemme jatkuvasti ties minkälaista rekvisiittaa, minä ja kolme lastani! Joudumme usein mitä jännittävimpiin tilaisuuksiin, joissa erikoista vaatteista on iloa itselle ja muille. Olemme riehakasta väkeä! Ei karnevalismi ole kadonnut, se elää, jos uskaltaa antautua elämälle.