Carita istui sängyn laidalla, kuin pelkäisi sotkeentuvansa siihen, kierähtävänsä peittojen ja tyynyjen sekaan heti, kun siihen tarjoutuisi pienikin mahdollisuus. Noustakaan ei enää voinut, sillä sänky päästi ankaran parkaisun, vaikka hän asettui siihen hyvin varovasti, vieläkin osittain jaloillaan itseään jännitäen. Hän tuijotti hämärään ja odotti. Rene oli työntänyt hänet ovesta sisään ja sanonut palaavansa kohta. Ensin piti kuulemma selvittää pari jutskaa.

- Mihin Rene juuttui? Miksei se jo tule? Kenen kanssa se puhuu? Carita palautti illan tapahtumia mieleensä. Stinde oli ollut kiireisen kuuloinen puhelimessa, jotenkin niin söde, nolona hieman. Stinde oli Caritaa vuoden nuorempi, tämän kesän riparilaisia. Leirin gimmat oli aika intona siihen, mutta se oli kovasti ujo. Skuttassa, tutulla galtsilla, se oli tuijottanut yhtenä iltana vaan Caritaa, jonka sydän hypähti ekasta vilkaisusta. - Voisiko se olla, ei kai se musta oo...kiinnostunut, Carita pohti. Jengin alkaessa valua galtseilta himaan, kaljojen loppuessa, Stinde oli jäänyt vähän jälkeen, odottanut Caritan katsetta ja vinkannut hänet sivuun. - Karataanko, se kysyi ja samassa he jo vilistivät polkua pitkin metsän sisään.

Viime viikosta asti Carita oli aamulla ekana nähnyt Stinden mielessään ja illalla vikana pudonnut uneen Stinden sylissä. Mutsi oli ehkä huomannut jotain, koska se kyseli fiiliksistä: Olet aika hyväntuulisen oloinen, joko koulun alku innostaa? Höhlä! Ei kai koulua kukaan venaa!

....jatkuu huomenna.. time out