Kari kiersi avainta auton lukossa. Virta kaukosäätöavaimesta oli kadonnut jo aikoja sitten, viallisesta laitteesta oli tullut avaimenperä, paino taskuun. Kari vilkaisi vielä kerran ylös ja näki Jartsan sammuttaneen valot. Toivottavasti se nukkuu nyt. Kari oli raahannut Jartsan kolmanteen kerrokseen, pirusti se painaa, liki satakiloinen raavas mies. Toisen kerroksen kohdalla piti hengähtää hetki. Jartsa mölisi jotain itkuntapaista, kaikki oli taas kuulemma menny, elämä on perseestä. Kari oli koettanut lohduttaa, että perseestä äidin oomme kaikki ja että kyllä huomenna taas on paremmin.

Jartsan farkkuliivin taskusta lopulta löytyi kotiavain. Miksi ihmeessä siellä, Kari ei käsittänyt. Jotenkin neitimäistä säilyttää avainta muualla kuin farkkujen taskussa. Eteisessä tulvahti ummentunut ilma vastaan. Kari kallisti Jartsan varovasti myllerretylle vuoteelle, riisui kengät, mutta muuhun vaateukseen hän ei puuttunut. - En oo hintti, en tykkää riisuu äijiä, Kari huokaisi. Vessasta löytyi yläreunastaan haljennut ämpäri, sen Kari laittoi sängyn viereen. Lopuksi hän avasi Jartsan keittokomeron ikkunan ja raappasi mukaansa pari täpötäyttä roskapussia.

Suojatiellä ei liikkunut ketään. Autoradiosta soi Jonna Tervomaan Rakkauden haudalla, Kari vaihtoi kanavaa eikä se mitään auttanut, sillä seuraavaksi auton täytti Kissin Hotter than Hell. Liikaa muistoja, liikaa yhteisiä biisejä. Kari sulki radion ja kaivoi hansikaslokerosta Jartsan sinne tunkeman Opethin cd:n. Tätä ei Riinan kanssa kuunteltu, mutta ei sopinut tämäkään kiekko nyt fiiliksiin.

Kari käynnisti auton hiljaisen kadun varrella. Moottorin hyrräsi pari desibeliä liian lujalla, öljytkin vaihtamatta. Kruisailusta Kari piti. Siksi hän nytkin käänsi kohti moottoritietä, ei ole kiire minnekään. - Yö aukeaa kuin vilja viikatteen alla, Kari pohti. Häntä nauratti: - Perkele, minä joka en oo maalla montaa yötä viettänyt, mistä tuokin nyt mieleen änki. Sana viikate on tutumpi hevibiiseistä kuin työkaluna aitan seinällä.

- Mikä saatana meitä vaivaa, Kari mietti. Jartsa ei saa ikäväänsä poikki millään, dokaa ittensä hengiltä, vaikka sen ex-muijalla on skidikin jo uuden kundin kanssa. Ja Riina sitten. Riina puhkoo reikiä mun sieluun lähettämällä textareita säännöllisin välein, aina kun se on jotenkin heikkona. Entä mä. Eikö se tajuu miltä musta tuntuu. Pitää esittää jotain vitun soturia, joka kyllä pärjää ja kestää.

- Miten kauan muistaa miltä toinen ihminen tuoksuu ja miltä se tuntuu? Kari koetti pinnistellä. Viimeksi sattumalta Riinan nähdessään Kari huomasi sen värjänneen hiukset mustiksi. Se näytti kauniilta, mutta oli meikannut enemmän kuin ennen. Se oli lisännyt suojausta. Luonnollisuus oli hävinnyt, vain oliko se muuttunut vain hänen silmissään? Riina oli ollut helppo kietaista syliin ja vetää ihan liki. Kissamaisesti se kääntyi tiukassakin syleilyssä ja suuteli pitkään. Karia vitutti. Munasuojat tässä saa ittelleen hankkia.

Mooottoritiellä ei liikkunut pitkään aikaan ketään ja Kari alkoi hitaasti nostaa kierroksia. Ylinopeus tuntui hyvältä. Tuntui kuin olisi edes jonkun valtias, tien kunkku, vaan ei runkku. Pitkän pimeyden jälkeen tuli vastaan auto, joka häikäisi pitkillä valoillaan Karin näkökentän hetkeksi. Vastaantuleva valkoinen volvo vaihtoi valot lyhyiksi ja takaisin pitkiksi. - Mitä vittua, Kari kelasi, mutta tajusi samalla, että volvo varoitti häntä jostain. Saman tien volvo kaasutti ohi. Taustapeiliin vilkaistessaan Kari hämmentyi. Volvo oli kadonnut. Oliko sitä ollutkaan?

Pitkän ylämäen päällä Kari näki alhaalla kolme autoa rinnakkain tiukassa nousussa häntä kohti. Kaksi henkilöautoa oli lähtenyt yhtä aikaa ohittamaan rekkaa. Siis yhtä aikaa, Kari heräsi. Sekunnin sadasosissa kaikki oli ohi. Kari oli väistänyt niin paljon kuin uskalsi tien penkalle ja toivonut parasta. Henkilöautot singahtivat ohjuksina ensin rekan ohi ja sitten Karin autoa hipoen vasemmalta ohi.

Kari ajoi lähimmälle tien varressa olevalle pysäkille ja huohotti. Mistä se valkoinen volvo tiesi? Mistä se tiesi, että nää juntit lähtee paahtamaan ylämäkeen? Miksi Riinan kasvot nousivat ensimmäisinä mieleen? Kari nousi autosta, sytytti röökin ja antoi savun rauhoittaa. - Riina kulkee mukana, vaikka miten pakenisi. Se on ihonalainen tatska. Miksi se pitäisi karistaa kannoilta? Olkoon siellä, ihon alla.

Kari stumppasi röökin tuoreeseen asvalttiin ja rojahti ratin taa. - Mä meen nyt himaan, ei se hassumpi paikka olekaan.