Andorran kommentti edelliseen kirjoitukseeni haaremisormuksesta sai kylmät väreet kulkemaan selkäpiissäni, ihokarvani nousivat pystyyn. Jos vielä joskus kirjoitan eroa käsittelevän (runo)kirjan, sille löytyi nyt täydellinen nimi: Sormusuurre! Sydämellinen kiitos, Antzu-darling!

Olen nyt yliherkistynyt sanoille, vietettyäni myös sanoista eroa tänä lomana. En ole pystynyt lukemaan kuin lehtiä... noh, odotan jo innolla syksyn pimeitä iltoja. Ne on varattu kirjoille. Pöly saa taas laskeutua rauhassa kotini nurkkiin, talven pimeys suojaa, lika ei näy.

Sormusuurre - uu kuvaamaan sitä upotuksen suota johon erotessa putoaa, ärrä on riittävän rankka näyttämään eron tuottamaa surua. Fonettisesti tämä sana soi hyvin kauniina. Ihastuin Tomi Kontion UUMEN-kokoelman nimeen niin, että toistelin sitä ääneen kuullaksi sanan kaikki mahdolliset merkitykset.

Kirjan nimi on tärkeä. Se on läpivalaisu, käyntikortti kirjaan. Joskus olen ollut todella pettynyt käännösnimiin kirjoissa. Mitä kustantajat toisinaan oikein ajattelevat?! Nuorena lehtijuttuja kirjoittaessani suorastaan hamusin erikoisia, hauskoja, raflaavia otsikoita - kunnes tajusin, että esim. kirjastojen luetteloijat tuskailevat näiden kanssa. Hakusanat jäävät piiloon, jos otsikko on jotain ihan muuta kuin kirjoitus kokonaisuutena. Lukijan huomio on toki herätettävä, mutta sen voi tehdä ingressissäkin.

Ajattelen, että ero on psyykkisen tuskan lisäksi aivan fyysistä tuskaa, koko keho huutaa ikäväänsä. Uurteet kestävät pitkään, läpi elämän. Olen ottanut sormuksen pois 7 vuotta sitten, mutta edelleen vasen nimettömäni on kapeampi kuin oikea.

Toisaalta loppuvaiheessa sormus muodostui kirjaimelliseksi kahleeksi, se ahdisti, ei edustanut enää sitoumusta. Vietyäni eropaperit maistraattiin, asetin dramaattisesti sormukseni ex-mieheni vaatekaapin hyllylle, silitettyjen paitojen eteen. parin päivän päästä näin, että sormukseni ympärille oli ilmestynyt toinen suurempi sormus. Se näky oli riipaisevin kuva erostani. Siinä tiivistyi koko mennyt yhteiselämä.