Mikä tekee minulle hyvää? Helppo kysymys, johon tarkemmin ajateltuna on vaikea vastata.  Vilkkaastiliikennöidyssä päässäni syntyy helposti ruuhkaa, enkä pääse ohituskaistalta tien sivuun pysähtymään, saati karttaa katsomaan. Kaasujalka polkee.

Eilen muistin taas, että LIVEkeikat saavat minutkin eloon. Musiikki on aikataidetta mitä suuremmassa määrin, mutta minulle siihen yhdistyy voimakas tilan kokemus. Kahta aivan samanlaista keikkaa ei ole, ei voi olla. Ihmiset soittimissaan synnyttävät taideteoksen, joka elää hetkessä. Musiikki täyttää minussa olevia aukkoja. Suljen mielelläni silmät, erottaakseni yksittäiset soittimet, laulun, soolot paremmin. Tanssin ja liikun myös.

Wigwam esiintyi eilen Tavastialla levynjulkaisukeikalla. Herrat lämmittelivät ja löysivät toisensa tutulla Lost Without Tracella. Sen jälkeen kuultiin biisejä uutuudelta nimeltä: Some Several Moons. Erään biisin nimi on Deep Pop ja sillä Wigut myös luonnehtivat nykyistä soittoaan. Vaikutteet selviät biisien nimistäkin: Tokyo Joe, Kabull Grill. Eilinen kokoonpano oli: Rekku Rechard kitara, Esa Kotilainen & Jim Pembroke koskettimet & laulu, Mats Hulden basso ja Jari Kettunen rummuissa.

Soittajat taisivat melkoisen nälkäisinä päätyä Gabulin grilliin, Rekun kitaran tanakasta funkista huolimatta (tai juuri siksi), sillä muu soitto päätyi humppaveikkojen nälkätaiteiluun. Vai onko niin, että kun hieman iäkkäämpi väki soittaa rytmimusiikkia, alkaa kuulija kuulla humppaa? Onneksi tämä tapatui tasan yhden biisin kohdalla. Viimeistään 9-minuuttisen Squaw Valley Non Eventin rankkuus riisui kuulijan saksalaisten juomalaulu -pelosta. Rekku rähisi ja tykitti kybällä! Uupumatonta aherrusta suorittivat toki muutkin muusikot. Mukavan suvannon keikan keskelle lohti Kotilaisen Esa luodessaan uruistaan lähes metsän melodioita; linnunlaulua, tuulenhuminaa.

Encoresta syntyikin kokonaan toinen setti. Yleisö nautiskeli makoisia sovituksia vanhoista tutuista wigu-biiseistä. Grass for bladesia on vaikea ylittää suomalaisen progen historiassa. Sitä kuunnellessa palasin mielessäni Ruis-Rockiin, vuonna 1977. Olin luvattoman nuori, ihana ja paljain varpain. Vain musiikki ja rakkat wigut pystyivät loihtimaan saman tunteen minuun uudelleen. Kyyneleistä ei ollut tulla loppua.

Siis tänä kesänä ainakin Puisto-Bluesiin (R.Crayn siistiä ja taidokasta, Popa Chubbyn rankempaa revitystä ja kotoisten klassikoiden takuukamaa (Rock'n'Roll Band (!!!) & SF-Blues) kuulemaan, ja Ruisrockiin myös! Kengät sidon nauhoistaan reppun jatkeeksi. Minusta tulee kesäksi rock-intiaani!

http://members.surfeu.fi/mmerilai/wigwam/

http://www.puistoblues.fi/