Alan ymmärtää Lapin kansaa. Ei kesällä ole aikaa nukkumiseen! Joka valosäde on kerättävä talteen, tallennettava mielen kassakaappiin. Vähävaloisen kesän ja gogolmaisen talven jälkeen valon määrä lakaa akkujamme paremmin kuin äkkipäätään uskoisi.On tehtävä kaikki! On koettava kaikki!

Perjantaina vierailin taas Tallinnassa, tällä kertaa kirjailija Jaan Krossin jalanjäljissä. Siitä kirjoitan myöhemmin. Lauantaina aamulla lähdin mökin siivoustalkoisiin Mikkeliin. Tämä oli neljäs toukokuu peräkkäin, kun kahden naisen siivouspartio syöksyy mökin puhdistustalkoihin. Satavuotiaat hirret eivät paljoa riehumistamme notkahda.  Mökit elävät tavoillaan ja hengittävät naavoillaan.

Kuikka hihkaisee tervehdyksensä järveltä. Maiseman täyttää tyystin toisenlainen äänimatto kuin kaupungissa. Vaatii korvan avausta erottaa yksittäiset äänet kokonaisuudesta. Lehtipuiden havina on yksi kauneimmista äänistä mitä tiedän, odotus virittää sen soinnin. Kuin vastasyntyneen lapsen parkaisun jälkeinen tuhina. Kuikka kutsuu kumppaniaan vastarannalla.

***             ***            ***

Kirjailijan häiriöklinikalla pohdittiin naisen kuvaa. Sain teemaan uuden näkökulman tänään. Amos Anderssonin taidemuseossa on esillä Viggo Wallensköldin (s.1969) maalauksia ja piirroksia. Kuvia henkilöistä ja maisemista. http://www.amosanderson.fi/

Wallensköld on vuoden 2005 nuori taiteilija. Komeita, suuria töitä oli esillä, kuin vanhemmankin taiteilijan retrospektiivissä ikään. Wallenskiöld maalaa esiteini-ikäisiä tyttöjä ja nuoria, alastomina, tai vähäpukeisina. Laajat vertikaaliin juoksutetut dynaamisen ekspressiiviset maisemat antavat katsojan aivoille hetken lepotauon, vaativan ponnistelun äärellä.

Suoraan katsojaan katsovat vakavat nuoren ihmisen silmät, pienet rinnat kuultavat kauniisti valossa, ja - kalu seisoo tässä samassa vartalossa. Hermafrodiitit, kaksineuvoiset, ovat tuttuja antiikin veistoksista. Ikäluokkani lienee kikatellut nuoruudessaan Louvren raukeasti lepääville naisfiguureille, joiden sylissä miehinen värkki vilahtaa. Suurikokoisessa muotokuvassa naisen alaruumiista kohoaa kaksi toistaan syleilevää yläruumista. Aikamme sairaan narsisimin kuva, vai terveen itseriittoisuuden malli?

Nämä taulut eivät ole niitä, joita ostetaan lapsiperheiden olohuoneen seinille. Nämä taulut nostattavat tunteita, kysymyksiä, saavat hämmentymään ja pohtimaan. Kuvien henkilöt seisovat usein huoneessaan yksin tai ovat istahtaneet sängyn laidalle mekon yläosa syliin pudonneena. Kauniin naisen viereesä makaa mies, jolla on jalkojen tilalla tyngät. Monelta puttuu jokin ruumiin osa, mutta he eivät näytä kärtsiviltä eivätkä sivoltuilta. He ovat sinut erilaisuutensa kanssa. Mikä lopulta on samuutta, mikä erilaisuutta?

Muistan lukeneeni jostain, että ensimmäinen asia, jota ihminen tarkkailee vastaantulevassa ihmisessä, on sukupuoli. Pyrimme kiivaasti määrittelemään toisemme johonkin sukupuoleen.

Sympaattinen ja välitön Wallensköld oli itse paikalla töitään esittelemässä. Yleisön joukosta kysyttiin viisaasti, hämmentävätkö teokset katsojia. Taitelija vastaa, että toki, mutta taulut syntyvät voimakkaasta tarpeesta tuoda esiin sisäisiä kuvia, kertoa tarinoita.

Niin rohkeasti Wallensköld tarinoitaan kertoo, että ei niitä ole uskallettu mainoksiin eikä museon nettisaitille laittaa. Tämä oli uskaliain, jonka löysin. Siinä katsoja ei voi tietää, onko naisopella miehisen ylävartalon lisäksi hameen alla muutakin miehistä. Onko tämä tieto TODELLA tarpeellinen? Opettaja ITSE näyttää levolliselta. Hän on sinut itsensä ja kehonsa kanssa.