Minä olen kirjanpitäjä-äidin tytär. Äidillä oli hyvä laskupää ja sisukas luonne. Ehkä kirjanpito toi hänelle turvaa epävakaan lapsuuden jälkeen. Järjestyksen pito muutenkin oli äidille tärkeää. Yhä muistan liinavaatekaappimme: tiukasti vedettyjen, mankeloitujen ja hohtavanvalkoisten lakanapötkylöiden väliin ei olisi tulitikkua mahtunut. Isä toi palkkapäivänä tilipussinsa suoraan äidille, toisin kuin moni muu. Monen pussiin oli alkoholiliike jo tehnyt ison loven. Äiti piti tilikirjaa, johon jokainen ostos ja lasku kirjattiin huolellisesti. Joskus jopa yksittäinen maitotölkki oli saanut oman rivinsä tilityksessä.

Kirjastotyö edellyttää järjestystä. Tiedot ja aineisto voidaan järjestää, luokitella ja sijoittaa eri tavoin, mutta aina jonkin säännön tai ohjeen mukaan. Minulle tämä on ollut tuttua ja itsestään selvää. Pienen kotimme seinät oli vuorattu kirjoilla, joiden järjestyksestä vastasi äiti. Elämä helpottui huomattavasti, kun tiesi tarkalleen, missä jokin esine tai kirja sijaitsi. Järjestys toi turvaa. Ammatinvalinnassani yhdistyi rakkaus kirjallisuuteen ja kotikasvatuksen tuottama järjestyksen kaipuu.

Muutin kotoa pois 19-vuotiaana. Ensiasuntoni oli hämäläis-osakunnan opiskelijasoluasunto. Pidin huoneeni hyvässä järjestyksessä ja huolehdin mielelläni myös yhteisistä tiloista. Sama jatkui muuttaessani silloisen poikaystäväni, myöhemmin lasteni isän, yksiöön. Myös hän oli kasvanut tarkan kontrollin alla. Loimme yhteistä koodistoa kotitöille ja tekemisillemme yleensäkin. Sääntely loi turvaa, jälleen.

Vuodet 1987-1997 vauhdikasta aikaa perheessämme, muutimme tiheästi, olin neljästi raskaana viiden vuoden aikana, yksi lapsi menetettiin, vakiinnutimme työsuhteitamme, Puoliso sairastui vakavasti, äitini kuoli, Puoliso menetti isänsä. Koetimme ylläpitää järjestystä, vaikka ympärillämme järisi. Emme osanneet. Vuonna 1998 tuli pysähdys, suurin suru elämässäni, välttämätön pakko: avioero.

Jäin joksikin aikaa työttömäksi, vaille palkallisia järjestelytehtäviä siis. Tuo aika koetteli itsetuntoani. Pikku hiljaa toivuin erosta ja työttömyydestä, sain töitä ja läheisyyttä. Järjestyksenpitoon ei ollut enää yhtä paljon aikaa, vaikka sisäinen kontrolloijani eli yhä. Ristiriita sisälläni jyrsi minua. Järjestystä ei tahtonut löytyä mistään, elämä heilahteli kaaoksesta toiseen. Aivojeni kaapistot pursuilivat, oksensivat roinaa ulos, vaikka kuinka puskin kaappien ovia kiinni.

Kolmen vuoden ajan psykoterapeutti Pekka siivosi kanssani, puhdisti ja raivasi tilaa minuudelleni. ’Mitä mielessä liikkuu?’ kysymyksellä hän laukaisi usein roinaryöpyn. Loppuaikoina kykenin jo pysähtymään, pohtimaan ja olemaan hetken hiljaakin ennen vastaustani. Vapaalle assosioimiselle ei silti kolmessakaan vuodessa löytynyt suuria huoneita. Aivan terapian lopussa näin unen, jossa vapaana ja onnellisena kuljeskelin suuressa, valkeassa ja valoisassa vinttikerroksessa. Keskellä vinttiä oli iso nojatuli, jonka vieressä jalkalamppu ja pöytä täynnä rakkaita kirjojani. Aivan vintin perällä oli himmeästi lasitettu ovi, jonka takana seisoi hahmo. Ei, en pelännyt hahmoa. Päinvastoin, terapeuttihan se siellä, tavattavissa tarvittaessa.

Miksi siivoaminen on ahdistavaa? Miksi et halua luopua vanhasta roinasta, mikset halua katsoa kanssani eteenpäin, kysyy lempeästi Puolisoni tänään. Minä pohdin yhä, MITÄ siivoaminen on? Kontrollista luopumista vai kontrolloimista? Vaiko vain siivoamista? Pidän järjestyksestä, kun sillä on säännöt. Kenen säännöillä etenen? Minun on aika luoda ihan omat säännöt. ’ Vanhasta luopuminen vapauttaa’, olen hokenut ympäristölleni jo vuosia. Vapautan siis myös itseni, sen vanhan itseni.