Jäin kaupunkiin viikonlopuksi. Kulttuurintuottaja viettää sunnuntain töissä hikisessä kaupungissa. Mies lähti vähintäänkin yhtä hikisiin hommiin moottorisahan ja itikkamyrkyn kanssa mökille. Olen innoissani! Sain ideoida, rakentaa ja tuottaa yhdessä Kollegan kanssa tapahtuman, josta tuli täsmällinen tilaustuote ja silti näköisemme.

Kaipaan maalle. Tämä on tullut minulle lopulta hieman yllätyksenä, vaikka luonto onkin aina ollut minulle tärkeä. Lapsuuteni mökkireissut eivät olleet kovinkaan rentoja, niitä en kaipaa. Stadilaisskidille maalla oli monta pelon aihetta: ylikorkeat saniaiset, joiden yli en nähnyt, monenmoiset pistiäiset ja epäilyttävät ääniäiset, joista ei tiennyt miten kaukana ja varsinkin - lähellä niiden aiheuttajat olivat. Jopa kuu aiheutti minulle kerran yöunien menetyksen, se kun oli mielestäni neliskanttinen ja ilmiselvä ufo.

Puolison mökillä on käsittämätön rauha. Iso osa rauhasta toki säteilee Puolisosta, joka jo pihaan ajaessa huokaa syvään ja antaa itselleen luvan vapautua turhista taakoista. Hänen rauhansa tarttuu ja takertuu minuun. Maalla saa olla - ja vain olla.

Olen viimeisen parin vuoden aikana hurmaantunut virvelöimisestä, siis siiman heittelystä. Kalan saaminen on sivuseikka - tai oikeastaan järkytys. Nautin suuresti laiturilla illalla seisoskelusta. Käyn mykkää dialogia järven kanssa. Tuuli vaihtaa suuntaa, järvi sen mukana, järvi tuoksuu eri tavoin eri vuorokauden aikoina, jossain molskahtaa, liplattaa, kuiskaa... Kuvittelen pääseväni järven kanssa yhteyteen, vaikka harhaahan se on, pelkkää laiturilla haamuilua. Olen näet hyvin hiljaa, äänettä, lähes liikkumatta. Vain vavan vaimea nosto, heilautus ja viipyilevä takaisinkelaus ovat ainoat liikkeeni.

Järvi on iso, ei se antaudu minulle, enkä minä sille. Säilytämme salaisuutemme. Ei ole tarvetta juoruiluun. Kuuleminen riittää.