Olen alkuvuoden elänyt hyvin tiheästi ja intensiivisesti. Olen ollut tapahtuminen virrassa, osaa olen seurannut sivusta, osassa olen ollut aktiivisena toimijana.

Perheeni nuorille on tapahtunut paljon, kuten nuorille yleensä. Olen koettanut tietoisesti pysytellä taustalla. Tuen, kannustan ja keskustelen, mutta en osallistu. Tämä ei ole ollut aivan helppoa, se on vaatinut tietoista keskittymistä - minun naarastiikeriluonteelleni ainakin. Nuorteni elämä kulkee kanssani unissani, ajatuksissani. Sitoudun yhä lujasti. En vain enää halua näyttää sitä yhä voimallisesti. Paradoksaalisesti tämä on vienyt voimiani - ja lisännyt niitä. En hylkää, kannattelen. Myös itseäni. Ja rakas, rakas Puoliso minua, kaiken keskellä.

Eniten voimiani ja aikaani on vienyt perheen asumisen järjestäminen. Muutin 11,5 vuotta sitten kolmen lapsen kanssa, eroni jälkeen, nykyiseen kotiimme. Esikoinen lähti omilleen 3,5 vuotta sitten. Puoliso muutti meidän kanssamme asumaan 2 vuotta sitten. Asunnon sisälläkin on muutettu moneen kertaan, minä olohuonen sohvalle ja takaisin makuuhuoneeseen, jonka Puoliso remontoi sinne päästyään. Lapset ovat asuneet kuka missäkin huoneessa. Iäkäs isäni on asunut koko tämän ajan naapurissamme. Ratkaisu on ollut ehdottoman onnistunut ja turvallinen kaikille.

Joulukuussa kävin isäni luona. Tunsin suurta syyllisyyttä muuttoaikeistamme. Itkin isän kainalossa. Hän lohdutti ja ymmärsi - taas kerran. En onnistunut saamaan hänelle, vaikka sotaveteraani onkin, turvallisempaa asumismuotoa. Yhtenä syynä on se, että me asumme niin lähekkäin. Isällä ei kuulemma ole mitään hätää. Ei, vaikka minä olen päivät töissä, enkä edes öisin ole hänen luonaan! Huokasin isälle, että hänen pitäisi karkailla, kakkia housuihinsa ja unohtaa nimensä, jotta saisi asunnon. Isä lupasi pärjäillä. En aio luovuttaa. Tänä vuonna 87 vuotta täyttävä reumaatikko, heikko ja monisairas mies tarvitsee yhteiskunnan tukea - vihdoin.

Puoliso ja minä olemme alusta saakka haaveilleet YHTEISESTÄ kodista, jossa olisi myös sauna. Nykyinen on tilaratkaisuiltaan riittävä meille, mutta ilman saunaa ja yhteisen rakentamisen kokemusta. Haluamme rakentaa pesän yhdessä. Nyt on sen aika, vaikka asuntomarkkinat ovat täällä pääkaupunkiseudulla selvästi ylikuumentuneet ja minun työtilanteeni epävakaa. Jos ei mitään uskalla, ei mitään saa! Nyt on Muutoksen ja muuton Aika!

Nykyisen asunnon myynti oli helppoa, vain ilmoitus kaupan seinälle ja jo oli monta perhettä katsomassa kotiamme. Jotain tilanteesta kertoo sekin, että muutaman päivän kuluttua sain puhelin: "Joko se asunto on myyty? Ostan sen näkemättä!" Pakko oli vastata, että myyty on. Näkemättä en olisi suostunut myymäänkään.

Uutta kotia jouduimme aika lailla etsimään, mutta onneksi sekin löytyi. Netissä on ilmaispalsta, jolta asunto löytyi. Myyjät halusivat myydä itse, ilman hysteriaa. Niin mekin olimme tehneet ja ymmärsimme heitä. Kaupat syntyivät. Muutamme heinäkuun alussa.

Kolme kuukautta olen kaiken vapaa-aikani käyttänyt asuntoasoihimme. Puoliso kyseli huolestuneena koinko tulleeni jätetyksi yksin asian kanssa. En suinkaan, olinhan innoissani myös. Päätöksentekoa Puoliso tuki hienosti, kun minä vielä epäröin. Hän uskalsi sanoa ääneen sen, mitä ajattelin: Otetaan tuo! Hämmentävää oli minulle se, että ensin ajattelin uuden kodin olevan jotenkin liian hyvä... en ehkä meille, mutta minulle. Epäröin myös, koska kaupunginosa ei ollut minulle täysin tuttu. Koko perhe on ollut ratkaisun kannalla. On siis oikea aika Muutokselle.

Yöllä, pimeässä, lepäsin Puolisoni kainalossa ja puhkesin hillittömään nauruun. - Mikäs noin naurattaa, kuului pimeästä. - Minä hymyilen, koko ajan, jopa yöllä, pimeässä, en siis kennellekkään erityisesti, vaan kaikelle. Hymyilen elämälle, yhä ja sittenkin. Kaiken keskellä elämä ja minä hymyilemme. Pimeässä ja valossa.